Rakas, ihana kollegani. Osoitan nämä sanat just sulle mun lentoemäntä- tai stuerttiystäväni, sillä vaikka monia muitakin tämä tilanne koskettaa, vain me voimme ymmärtää oikeasti mitä tämä meille tarkoittaa. Vaikka emme todennäköisesti ole koskaan yhdessä edes lentäneet, olemme jakaneet tämän taivasperheemme, sen ilot ja surut, ongelmat ja riemut. Huomisesta lähtien moni meistä on pitkäaikasesti lomautettuna ja kukaan ei tiedä, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Mutta yhden asian tiedän varmasti: meistä ihan jokainen tästä selviää sillä jos kuka niin me, cabiinimiehistö, käännetään tässäkin asiassa uusi lehti ja ponnistetaan taas pinnalle. Eihän tällaista resilienssiä ole kellään muulla! Kuka muu muka ensin lentää täpötäyden lennon Shanghaihin istahtamatta kertaakaan edes syömään ja ehtimättä vessassa käymään,…

Miltä nyt tuntuu? Tuntuu toivottomalta, arvottomalta, raivostuneelta, surulliselta, itkuiselta, katkeralta. Vihaan tätä tilannetta, vihaan kaikkea siihen liittyvää. Eniten vihaan saamaani sähköpostia. Kylmän viileä toteamus, että töihin ei kaivata ainakaan ennen huhtikuuta, palautathan hei pliis tavarasi ja tyhjennät kaappisi. Kuin veistä haavassa käännettäisiin, ei suoda suruaikaa, ei anneta armoa. ID-kortti pois, puhelin pois, kaappi tyhjäksi. Ei, en syytä tietenkään tästä firmaa tai ketään henkilöä mutta se ei missään määrin vähennä näitä tunteita. Tiedän, että muuta ei voitu tehdä mutta silti haluaisin heittäytyä lapsen tavoin lattialle, purra ohikulkevaa nilkasta, karjua ja saada joku tähän syylliseksi. Sillä niin ihmismieli taitaa toimia. Olisi hieno olla se ylevästi ja rauhallisesti suhtautuva, kylmän viileä ja hallittu…

Pettymys. Meistä jokainen on kokenut sen tunteen, se puristaa kurkkua, kipristää vatsaa, saa hengittämään raskaammin. Se luo ajatuksille vain yhden kapean – usein melko negatiivisen – kaistan, jossa ne ravaavat edestakaisin. Ruoka ei maistu, itkettää, harmittaa, tunnet itsesi petetyksi, unelmat turhiksi, toiveet murskatuksi. Pettymyksen syy voi olla suuri tai pieni, tunteet silti aivan yhtä voimakkaat. Olen tuntenut jättimäisiä pettymyksen tunteita niin työpaikan suhteen, menetetyn projektin, tai sitten tällaisten kaatuneiden suunnitelmien suhteen. Syyn suuruus ei todellakaan millään tavoin korreloi näiden tunteiden kanssa ja ulkopuolisen mielestä aivan mitätön juttu voi itselle olla todella kova paikka. Jokainen kun kokee nämä tunteet omasta näkökulmastaan, ulkopuolinen ei voi niitä vähätellä tai mitätöidä. Kävin jopa lukemassa…

Viisi kuukautta. Kohta on viisi kuukautta siitä, kun viimeksi kuulin sanat ”Cabin Crew, disarm the doors and cross-check.” Viisi kuukautta siitä, kun suurin osa meistä lomautettiin, kuukaudeksi aina kerrallaan mutta nyt jo iso osa meistä viideksi yhteensä. Viideksi pitkäksi kuukaudeksi. Kun lomautusmeili kilahtaa puhelimeen kuun lopussa on olo aina aika toivoton, taas minä, kellä kävi parempi tuuri tässä kuussa? Muutamat onnekkaat ovat päässeet töihin hetkeksi, tämän huomaan aiheuttaneen itsessäni epämiellyttäviä ajatuksia joita tietoisesti yritän vältellä. Miksi tuo enkä minä? Enkö osaa työtäni? Eikö minua arvosteta? Nämä kaikki ajatukset ovat täysin turhia järjellä ajateltuna, sillä siellä ei meitä kukaan yksitellen töihin valitse tai lomautukseen tuomitse, näin isosta työntekijämäärästä se olisi jo…