Siivet kantavat, aina

Miltä nyt tuntuu? Tuntuu toivottomalta, arvottomalta, raivostuneelta, surulliselta, itkuiselta, katkeralta. Vihaan tätä tilannetta, vihaan kaikkea siihen liittyvää. Eniten vihaan saamaani sähköpostia. Kylmän viileä toteamus, että töihin ei kaivata ainakaan ennen huhtikuuta, palautathan hei pliis tavarasi ja tyhjennät kaappisi. Kuin veistä haavassa käännettäisiin, ei suoda suruaikaa, ei anneta armoa. ID-kortti pois, puhelin pois, kaappi tyhjäksi. Ei, en syytä tietenkään tästä firmaa tai ketään henkilöä mutta se ei missään määrin vähennä näitä tunteita. Tiedän, että muuta ei voitu tehdä mutta silti haluaisin heittäytyä lapsen tavoin lattialle, purra ohikulkevaa nilkasta, karjua ja saada joku tähän syylliseksi. Sillä niin ihmismieli taitaa toimia. Olisi hieno olla se ylevästi ja rauhallisesti suhtautuva, kylmän viileä ja hallittu tyyppi, joka tämänkin asian käsittelee kaikella arvokkuudella. Mutta ei, tänä aamuna tajusin olevani täysillä tunteiden vietävissä oleva, helposti katkeroituva ja kateellinen lurjus jollainen en vielä eilen uskonut olevani.

Miksi minä? Enkö tehnyt töitä hyvin? Miksi en koskaan voita missään arvonnassa? Ketkä ovat ne paremmat, ne onnekkaammat? Ensimmäinen reaktio – itkun ja raivon jälkeen – oli etsiä syylliset, etsiä ne ketkä onnistuivat tässä arvonnassa, etsiä jotain johon kohdistaa kateus ja katkeruus. Aamulla vielä tilailin onnellisena uusia työkenkiä Zalandosta, mietin, mitä tarvitsee uusia meikkiosastolta ennen töihin paluuta, tarvitseeko kenties hiuksille tehdä jotain. Olen niitä ällöttäviä positiivisesti parhaaseen uskovia tyyppejä, niitä, jotka uskovat aina siihen, että onni osuu kohdalle. Sitten kun ei osu (ja monesti ei osu), alas tullaan kovaa ja korkealta. Ja mitä olen lukenut kollegoiden päivityksiä, samoja fiiliksiä jaetaan. Tähän ammattikuntaan kuuluvat tuppaavat olemaan tunteella eteenpäin meneviä, kaikkensa likoon laittavia ja aina sitä parasta tsemppiä ylläpitäviä ihmisiä, ja kaikki koetaan sata lasissa, niin ilot kuin surutkin. Ei näissä hommissa oikein vähemmällä jaksaisikaan.

Se vaatii tsemppimieltä ja se vaatii joskus myös pokerinaamaa ja vähän feikkauskykyäkin, että jaksaa hymyillä ja nauraa läpi yön, sullottuna komposiittiputkeen 300 ventovieraan ihmisen kanssa, lentää läpi pimeän Siperian. Se vaatii älyttömästi positiivisuutta, että jaksaa hymyillä aamulla, kun takana on tunnin huonosti nukutut yöunet, kun ei ole ihan varma missä on kun silmänsä avaa, kun oven alta tulee lappu jossa kerrotaan, että lähtö viivästyy teknisten ongelmien vuoksi. Se vaatii resilienssiä, kun ensin hoitaa sairastapausta ja seuraavassa hetkessä siirtyy verhon toiselle puolen hymyillen ja kahvia tarjoillen, ottaen asiakkailta vastaan syytöksiä kun tarjoilu on kestänyt kun itse tietää, että jonkun elämä on samaan aikaan vaakalaudalla vain muutaman metrin päässä. Se vaatii mukautuvaisuutta, kun nopea parin tunnin työpäivä vaihtuu yön yli kestäväksi, kun myrsky on sulkenut lentokentän ja ainoat mukana olevat vaatteesi on päällä oleva virkapuku ja kotona oli sovittuja menoja juuri sille illalle. Se vaatii tunneälyä, että osaa oikealla tavalla kohdata omaisensa hautajaisiin menevän matkustajan ja seuraavalla penkkirivillä taas häämatkallaan olevan pariskunnan. Se vaatii kekseliäisyyttä, kun lentokoneen penkkien ja rakenteiden välistä etsitään milloin asiakkaan puhelinta, milloin vihkisormusta, milloin passia. Elvytämme sydänkohtauksen saaneita, hoidamme lentopelkoisia, osaamme niin hätäsynnytykset, tulipalojen sammutukset, evakuoinnit, metsässä selviytymiset kuin mereen pelastautumiset. Viihdytämme raivokohtauksen saaneita lapsia, rakennamme pahvimukeista mobiileja vauvalle, taittelemme serveteistä onnittelukukkia syntymäpäivää viettävälle mummolle. Sanoisin, että kukaan ei ole niin idearikas kuin lentoemäntä, siinä taitaa jäädä Ihmemieskin kakkoseksi. Me olemme tottuneet pärjäämään keskenämme, niillä tarvikkeilla mitä siitä lentokoneesta löytyy, tilanteessa kuin tilanteessa jopa 12 tunnin ajan. Ei meillä ole mahdollisuutta kipaista naapuritoimistoon tai toiseen kerrokseen kyselemään apuja, siellä sitä ollaan kymmenen kilometrin korkeudessa ja aivan omillamme. Ja mehän selviämme mistä tahansa!

Mutta missään ei myöskään ole niin hauskaa kuin tässä työssä. Missään ei käydä niin mielenkiintoisia keskusteluja kuin koneen keittiössä tai layoverilla aamupalapöydässä. Missään ei ole niin monipuolista, niin valtavalla koulutuskirjolla ja kokemuksella varustettua porukkaa kuin lentokoneen henkilöstössä. Oli ongelma, murhe tai kysymys mistä tahansa saa olla varma, että muutamassa minuutissa keskusteluryhmästä löytyy alan asiantuntija tai ainakin sellaisen tunteva, oli kyse sitten kylpyhuoneen vesieristyksestä tai lemmikkikanin silmäongelmista. Tarvitsetko Kiinan reissulla uudet kengät, etsitkö parasta erikoislääkäriä, menikö selkä jumiin Japanissa tai tarvitseeko lapsi kenties tiettyä kirjaa lukioon? Pari minuuttia ja vastaus on valmiina. Missään ei tutustuta ja tiimiydytä niin nopeasti kuin lennon briifinghuoneessa, jossa seitsemän minuutin jälkeen tiedetään ja luotetaan kollegaan niin vahvasti, että uskotaan oma henki tämän käsiin. Lennon jälkeen tiedämme myös kaiken toistemme elämästä, niin sydänsurut, huolet kuin ilon aiheetkin. Tiedämme, että turvallisuus on jokaiselle se aivan ehdoton ykkönen, tiedämme, että siitä ei meistä kukaan tingi. Tiedämme myös, että emme kuitenkaan koskaan ole yksin vaan siinä on se meidän oma jengi apuna ja tuli eteen mitä tahansa, meidät on koulutettu siitä selviämään.

Ja mehän selvitään. Haluan uskoa, että vaikka tämä viikko on tuonut meistä suurimmalle osalle nämä huonot uutiset, pääsemme tästäkin yli – aivan niinkuin pääsemme yli aina kaikesta muustakin. Meille tämä ei ole työ tai vain pelkkä ammatti, tämä on ollut meidän elämäntapa, meidän perheemme, meidän heimomme. Ei meillä turhaan siipiä ole, ne ovat kantaneet meitä ja kantavat meitä jatkossakin, joko takaisin pilvien luo tai sitten ne lennättävät meidät aivan uusille elämänpoluille. Mutta näitä kokemuksia, näitä muistoja, näitä ihmisiä, tietoja ja taitoja ei meiltä kukaan eikä mikään pysty viemään, sillä olemme me vaan niin hitsin mahtavaa ja erityislaatuista sakkia, ihan kaikki!

8 thoughts on “Siivet kantavat, aina

  1. Tämä matkailualan pysähtyneisyys surettaa niin hemmetisti! Siis ihan sama kun kattoo jotain lukuja montako ihmistä on lomautettu, ei se statistiikka, mut te oikeat mahtavat tyypit. Toivottavasti sinivalkoiset vielä lentää. <3

    1. Karoliina / bonjourpositivity sanoo:

      Niin surettaa, ihan jokaisen siihen millään tavoin liittyvän puolesta 💔

  2. Aivan ihana ja niin paikkansa pitävä kirjoitus

    1. Karoliina / bonjourpositivity sanoo:

      Kiitos Heidi <3

  3. Jerry / Pako Arjesta sanoo:

    Kuten jo Instassa sanoin, toivon niin kovasti, että pääset taas pian rakastamaasi työhön, mutta siihen asti toivon myös, että saat tehdä jotain muuta kiinnostavaa, vaikkei se täysi intohimo olisikaan. Positiivinen elämänasenne on aina parempi ratkaisu, vaikka välillä se vähän “kostautuukin”. Mutta mieluummin kokee pettymyksiä iloisten asioiden välissä kuin on koko ajan pettynyt ja kyyninen :). Viime vuodet ovat koetelleet omaakin positiivista elämänkatsomusta, mutta kyllä täältä pohjalta helvetti vie noustaan vielä vaikka kynsin ja hampain xD. Parin vuoden päästä näitäkin aikoja katsellaan ihan toisesta näkökulmasta ja tajutaan, että ollaan kovia tyyppejä, kun näistäkin jutuista selvittiin!

    1. Karoliina / bonjourpositivity sanoo:

      Kiitos Jerry, kyllä tämä todella koettelee mielenlaatua mutta eespäin sanoi mummo lumessa 😀 Ja joo, eipä tässä voi kun jatkaa elämää ja keksiä viihdykettä päiviin, toivottavasti jotain järkevää eteen vielä tulee. Eikä meistä positiivisista pölhöistä kyynisiä saa tekemälläkään, minkäs voit 😀

  4. Voi mulla tuli ihan itku kun tämän luin. Tuli myös mieleen muutama kuukausi sitten kun omille kollegoille tuli nämä uutiset, niitä oli 300 ja fiman palveluksessa oli monet olleet jo lähemmäs 20 vuotta. Kyllä itketti monen vuoksi ja tajusin myös että monia en yhtäkkiä enää näe , asutaan eri maissa ja kaupungeissa. Siis ihan hirveän surullista. Siellä oli myös paljon noita sun tunteita . Mutta nyt on moni heistä aloittanut aivan uuden elämän ja moni sanoo etteivät olisi koskaan lähtenyt kokeilemaan omia siipiään jos tätä Coronaa ei olisi tapahtunut.
    Toivon kovasti että pääset vielä lentämään❤❤❤.
    Anna tunteiden tulla koska niitä ei tarvitse tukahduttaa. Iso virtuaalihalaus lahden toiselta puolelta .

    1. Karoliina / bonjourpositivity sanoo:

      Voi Nina <3 Kiitos todella paljon kommentistasi! Ja just tuo on niin surullista, että ei tiedä palaako kuka meistä enää yhdessä töihin <3 Iso halaus sinnekin!

Onko sinulla mietteitä tästä? :)

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.