Voihan pettymys ja muut inhat fiilikset

Pettymys. Meistä jokainen on kokenut sen tunteen, se puristaa kurkkua, kipristää vatsaa, saa hengittämään raskaammin. Se luo ajatuksille vain yhden kapean – usein melko negatiivisen – kaistan, jossa ne ravaavat edestakaisin. Ruoka ei maistu, itkettää, harmittaa, tunnet itsesi petetyksi, unelmat turhiksi, toiveet murskatuksi. Pettymyksen syy voi olla suuri tai pieni, tunteet silti aivan yhtä voimakkaat. Olen tuntenut jättimäisiä pettymyksen tunteita niin työpaikan suhteen, menetetyn projektin, tai sitten tällaisten kaatuneiden suunnitelmien suhteen. Syyn suuruus ei todellakaan millään tavoin korreloi näiden tunteiden kanssa ja ulkopuolisen mielestä aivan mitätön juttu voi itselle olla todella kova paikka. Jokainen kun kokee nämä tunteet omasta näkökulmastaan, ulkopuolinen ei voi niitä vähätellä tai mitätöidä. Kävin jopa lukemassa tästä aiheesta Suomen Mielenterveysseuran sivulla – pettymyshän on yksi yleisistä tunteistamme mutta siitä aika harvoin tulee puhuttua.

Miksi näitä mietin tänä kauniina syyskuun päivänä? Koska eilen jouduin hyväksymään pettymyksen, erään suunnitelman kariutumisen. Ja se on todella kirpaissut syvältä. Syy pettymykseen ei todellakaan ollut sen suurempi kuin suunnitellun Lapin ruskareissun ja sen mukana kulkeneiden kirjoitus- ja kuvausjuttujen peruuntuminen, mutta voin todellakin kertoa, että kyllä on kirpaissut! Ensin hyökyi suoranainen raivostuminen, sitä seurasi epätoivo ja epäreiluuden tunne itkuineen, siitä sitten jatkui vuorostaan sellainen masentuneen flegmaattinen fiilis. Eikä ketään kelle kiukutella, yksin ovien paiskominen tai kahvikupin voimalla pöytään pamauttaminen, kattilankansien tahallisen äänekäs kolistelu tai portaita ylös alas tömistely on melkoisen turhaa puuhaa.

Nyt yön yli nukuttuani (näin, minähän käyttäydyn aivan aikuisen tavoin) olen tajunnut jälleen kerran jo aiemmin itsestäni oppimani asian: suurin syy pettymyksiin elämässäni olen minä itse. Tai omat odotukset joita ehdin luoda ääntä nopeampaan tahtiin heti, kun jonkin idean saan päähäni. Mielessäni kehittelen jo tapahtumat, toimet ja ihanat yksityiskohdat vaikka koko homma olisi vielä suunnitteluasteella. Ja sitten kun asiat eivät toteudukaan kuten olin omassa mielessäni kuvitellut, saan kokea karvaan pettymyksen. Ihan omaa syytäni. Olen luonteeltani ehkä sellainen herkästi innostuva ja asioista nopeasti motivoituva, erittäin positiivisella vivahteella varustettu ja jaksan aina uskoa siihen kivaan ja hyvään. Jos olisin enemmän realisti tai jopa pessimisti, en varmastikaan näitä pettymyksiä joutuisi joka käänteessä käsittelemään. Ei viikkoa ilman mökötystä jostain asiasta, sanoisi mieheni! Tätä innostuvaa ja asioiden edelle kiirehtivää luonteenpiirrettäni saan kiittää ja kirota monista asioista elämässäni, kyllähän siitä usein on hyötyäkin. Minut on erittäin helppo esimerkiksi saada mukaan ties minkälaisiin projekteihin työelämässäkin, pari innostavaa mielinkuvan maalausta suuntaani ja I’m in. Onneksi, vaikka nämä pettymykset koville ottaakin, pääsen niistä yleensä myös nopeasti yli. Ei tarvita kuin jokin uusi idean poikanen jota ryhdyn hoivaamaan ja vaalimaan (ja toivomaan, että se ei minua petä). Mitäs siis seuraavaksi?

Niin, ja näistä maisemista (ja poroista!!) jäin nyt sitten tänä vuonna paitsi. Ehkä vuoden päästä paremmalla tuurilla?

Onko sinulla mietteitä tästä? :)

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.