Vartalosi on sinun – se saa näyttää juuri siltä miltä sinä haluat sen näyttävän

Kun olen kertonut aloittaneeni juoksuharrastuksen viime keväänä, arvatkaapas, mikä on yleisin toteamus tai kysymys? Vinkkinä, se ei liity jaksamiseen, kunnon kohenemiseen tai juoksuun sinänsä vaan se liittyy johonkin aivan epäolennaiseen. Se liittyy painoon. “Ooo, paljon oot nyt onnistunut (??) tiputtamaan?” “Wau, varmasti näkyy jo vaa’assa!” “Hieno homma, pitäis itekin että maha pienenis” ” No katoinkin, että näytät laihemmalta.” Hymyilen, nyökkäilen, ja joudun tuottamaan pettymyksen: en ole pudottanut todennäköisesti yhtään kiloa, en ole joutunut uusimaan vaatekaappiani entisten vaatteiden käytyä liian suureksi. Mutta tiedättekös mitä? Tässä hommassa ei koskaan ole mulla ollut kyse laihtumisesta.

Ensinnäkin, kai jokainen jo tietää, että liikunta yksin ei taianomaisesti laihduta? Tai ei ainakaan, jos juoksee neljänä päivänä viikossa, reilusta puolesta tunnista vajaaseen pariin. Ehkä se laihduttaisi, jos vetäisin maratonimatkoja joka toinen päivä, kuka tietää. Mutta jos yhdellä lenkillä poltan keskimäärin 400 kaloria, ja kilon laihtumiseen tarvitaan noin 7000 kalorin vaje, saa aika monta kilsaa laittaa tossua toisen eteen kilojen pudottamiseksi. Toisekseen sitten taas, mitäpä jos en tätä laihduttaakseni edes ryhtynyt tekemään? Mitä jos aloin juosta, koska halusin kohottaa kuntoa, saada uuden harrastuksen, löytää uuden intohimon, keksiä päiviini tekemistä? Voida paremmin, olla terveempi, jaksaa enemmän? Olla hengästymättä juostessani bussipysäkille, tuntea voittamisen riemua saadessani kalenteriin taas uuden henkilökohtaisen ennätyksen, jaksaa kilsan pidemmälle kuin edellisellä viikolla? Aivan hulluja syitä, eikö.

Ja sitten se tärkein. Miksi, miksi yhteiskuntamme on edelleen niin keskittynyt kiloihin, omiimme ja kanssaihmisten? Tai ylipäänsä mihinkään muuhun ulkoiseen seikkaan. Katsoin pätkän tämänvuotista Big Brotheria, siellä keskusteltiin miesten selkäkarvoista, kun kävi ilmi yhdellä kilpailijalla niitä olevan. Ja se oli läsnä olevien naisten mielestä kamalaa ja yhdessä tuumin tälle kyseiselle miehelle kerrottiin, kuinka hänellä kävisi parempi onni naisten parissa jos vahauttaisi selkänsä. Ja sitten naiset jo hakivatkin vahaliuskat ja käsittelivät miehen selän, olkavarret ja kaikki ne alueet, missä heidän mielestään “ei pidä” olla minkäänlaista karvoitusta. Miettikääs, jos keskustelua olisi käyty naisesta, miehet ohjeistaisivat ajelemaan käsivarret silkoisiksi, jotta kävisi parempi flaxi miesten keskuudessa? Aika pöyristyneitä varmasti olisivat kuulijat – miksi siis on ok sanoa miehelle vastaavaa? Eikö vuonna 2020 olla jo siinä pisteessä, että annetaan kunkin huolehtia omista ulkonäköön liittyvistä asioistaan? Tämän vuoden aikana on ollut tosi mielenkiintoista seurata keskustelua esimerkiksi Jennin blogissa ja Instassa aiheesta naisten karvoitus, miksi se koetaan niin ongelmalliseksi ja miksi ihmeessä me olemme oppineet sitä inhoamaan.

Sitä mukaa, kun karvani kasvavat ja häpeäntunne niiden mukana, tunnen yhä voimakkaammin tarvetta puhua tästä kaikesta ääneen. Miksi ihmeessä näin luonnollinen asia tuntuu niin nöyryyttävältä? Meidät on niin aivopesty karvattomaan naisihanteeseen, ettei suuri osa meistä tule kyseenalaistaneeksi sitä koskaan. Ajelemme kiltisti sääremme ja häpeämme, jos se on syystä tai toisesta jäänyt tekemättä.

Jenni Rotonen

Olen itse huomannut kiinnittäväni näihin ulkonäköasioihin, tai lähinnä niistä käytäviin keskusteluihin, entistä enemmän huomiota viime aikoina. Ja toivottavasti moni muukin, sillä mitä enemmän näihin kiinnittää huomiota, sitä enemmän ne myöskin särähtävät korvaan ja kuulostavat ikäviltä, vääriltä. Maailma onneksi muuttuu koko ajan, ja vaikka varsinkaan tänä vuonna nämä muutokset eivät aina niin kovin kivoja ole, on tämänkaltaisille muutoksille kyllä sijaa. Kehorauhaa, sydämen sivistystä, kanssaihmisten arvostusta ja toistemme kunnioitusta, niistä tuskin koskaan voi kylliksi puhua ja niitä tarpeeksi esiin nostaa. Oikein kivaa loppuviikkoa ja ollaan just niin ihania kuin ollaan, sen kokoisina ja näköisinä kuin ollaan <3

Korona, lomautus ja miltä nyt tuntuu

Viisi kuukautta. Kohta on viisi kuukautta siitä, kun viimeksi kuulin sanat “Cabin Crew, disarm the doors and cross-check.” Viisi kuukautta siitä, kun suurin osa meistä lomautettiin, kuukaudeksi aina kerrallaan mutta nyt jo iso osa meistä viideksi yhteensä. Viideksi pitkäksi kuukaudeksi. Kun lomautusmeili kilahtaa puhelimeen kuun lopussa on olo aina aika toivoton, taas minä, kellä kävi parempi tuuri tässä kuussa? Muutamat onnekkaat ovat päässeet töihin hetkeksi, tämän huomaan aiheuttaneen itsessäni epämiellyttäviä ajatuksia joita tietoisesti yritän vältellä. Miksi tuo enkä minä? Enkö osaa työtäni? Eikö minua arvosteta? Nämä kaikki ajatukset ovat täysin turhia järjellä ajateltuna, sillä siellä ei meitä kukaan yksitellen töihin valitse tai lomautukseen tuomitse, näin isosta työntekijämäärästä se olisi jo täysin mahdotonta käytännön tasollakin. Mutta silti. Vaikea olla tuntematta itseään tarpeettomaksi tai jollain tavoin kelpaamattomaksi. Aiemmissa töissä osasin aina hieman edes ajatella oliko tekemäni työtehtävä ja saavutukset sellaisia, että selvisin läpi jälleen yhdet yt:t vai pitäisikö olla huolissaan. Nyt tällainen ajattelu on täysin ajanhukkaa, kaikki tapahtuu meidän taidoista, työpanoksesta, motivaatiosta tai mistään muusta erillisenä. Vähän niinkuin lapsena pelattiin entten-tentten-teelika-mentten ja yksitellen valkattiin joku pelistä pois.

Ensimmäinen kuukausi kului siinä oudossa koronakuplassa, johon meidät kaikki ympäri maailman vähän kollektiivisesti sysättiin. Some täyttyi leivonnaisista jos jonkinmoisista, ruokapadat porisivat liesillä ja uuni kuumeni aamusta iltaan. Siihen solahti helposti mukaan, tuntui, että pitäähän tässä nyt touhottaa kun kaikki muutkin. Sitten tämä maaninen keittiömeno hieman hiljeni, seuraavaksi oli aika miettiä vapaaehtoishommia ja avustustöitä. Monella kollegalla oli valmiina jo sairaanhoitoalan koulutus ja he olivatkin – ja ovat edelleen – kuumaa valuuttaa työmarkkinoilla. Kouluttauduttiin, autettiin koululaisia netin kautta, kerättiin avustuksia, osallistuttiin nettijumppiin ja instakahvitteluihin (ja -viinittelyihin). Oltiin kaikki samassa veneessä, fiilis oli vähän kuin suuren suuressa virtuaalisessa leirikoulussa.

Tuli kevät, ilmat hellivät, oli aikaa tutustua lintujen kevätmuuttoon, tunnistaa eri lintulajien lauluja, valokuvata, miettiä pesintää ja poikasia. Lenkkeillä, lenkkeillä, lenkkeillä. Aloitin itsekin lopulta juoksuohjelman, kävelin lisäksi ja kuljin kameran kanssa valokuvaamassa kaikkea mahdollista. Aamukahvit laiturilla, iltakahvit kalliolla, päiväkahvit lenkkipolulla. Ei tavattu ketään livenä, lenkkipolulla väistimme kaikki toisiamme kiltisti, opimme käyttämään markettien kotiinkuljetuksia. Mietimme, että kyllä tämä tästä taitaa lutviutua, kerrankin saa olla viikonloput vapaana, lomautus tarkoitti ainakin säännöllistä elämänrytmiä meille lentotyöläisille. Valintakokeet aiheuttivat perheissä kenties hieman stressiä ja pitämättömät lakkiaiset, rippijuhlat ja häät tietysti harmittivat kenen kohdalle osuivat. Fiilis oli kuitenkin itselläni vielä ihan kiva, kaikenlaista puuhaa sitä keksi kotonakin ja siinä lähiympäristössä – ja kävinhän sentään viikon reissulla Utsjoella!

Mutta sitten. Tai nyt. Tai viime aikoina, kenties viime viikkoina. En ole ihan varma milloin nämä tunteet heräsivät. Tunteet, että olo on vähän kuin huijattu, kun koko ajan sitä uskoi tämän olevan parempaan päin, kiltisti kun vain malttoi kotona istua ja ihmisten seuraa vältellä. Päivittäin seurasi infograafeja, lukuja ja taulukoita ja ihasteli kuinka tartunnat vähenevät, sairaalapaikkoja vapautuu ja tilanne näyttää kaikin puolin paremmalta. Hieman enemmän kollegoja kutsuttiin takaisin töihin, itse istuin tattina sohvalla edelleen. Kunnes yhtäkkiä mikään ei enää mennytkään niin hyvin, vaan täysin päinvastoin. Koko homma tuntuu tällä hetkellä menevän pikavauhtia huonompaan eikä loppu enää häämötäkään silmissä. Ei eristysten, ei pandemian eikä lomautuksen. Ja nyt huomaan, että se todellakin vaikuttaa fiilikseen. En ole koskaan aikuisiällä ollut toimettomana kotona ja pikkuhiljaa olo alkaa olla erilainen kuin koskaan ennen. Tarpeeton.

Olen omalta osaltani siinä onnekkaassa ihmisryhmässä, joka introverttina ei koe moniakaan rajoituksia hankalina tai ahdistavina vaan olen ihan mielelläni nyt jo pian sen puoli vuotta lähinnä itsekseni ollut. Mutta myös minua ahdistaa ajatus, etten tiedä koska pääsen tekemään töitä. Tykkään olla kotona mutta tykkään myös siitä, että teen töitä elääkseni, saan sen palkan tililleni ja voin olla itseeni ja tekemisiini tyytyväinen. Se, että on introvertti ei vie pois sitä tosiasiaa, että elämään tarvitsee jonkin tarkoituksen voidakseen siitä täysin nauttia.

Meitä on monia tässä samassa tilanteessa, eri aloilta ja eri maista ja toivon meidän kaikkien vuoksi, että tämä lähtisi pian kehittymään parempaan suuntaan. Toivon myös, että löydämme itsellemme mielekästä tekemistä, olen saanut lomautuspäiviini sitä kaivattua sisältöä opiskeluista, juoksuharrastuksesta ja valokuvaamisesta. Kaikki asioita jotka haastavat mieltä ja aivoja ja saavat tuntemaan, että ehkä minustakin on johonkin, vaikkei tällä hetkellä töihin tarvitakaan. Ja kuka ties, tästä voi meille monelle aueta ovet aivan uusiin ratkaisuihin ja uusiin tuuliin elämässämme, aika näyttää – kenties lomautus olikin onnenpotku. Kuten kirjoitin aiemmin, vasta myöhemmin näemme kuinka ikävätkin ajanjaksot elämässä ohjasivatkin meitä lopulta juuri siihen oikeaan suuntaan. Kunhan vain maltamme odottaa ja katsoa.

Omapitäväinen – eteläkarjalaisten oma murresana

Omapitäväinen, kävelee kuin nainen… Näin me lapset lällättelimme Lappeenrannassa, jos leikkikaveri ei omalla lelullaan antanut meidän leikkiä. Sana on aina kuulunut omaan sanavarastooni joten olikin melkoinen ihmetys huomata, että sepä ei yleisesti tunnettu sana olekaan. Eivät ymmärtäneet lahtelaiset, kun jotain omapitäväiseksi leikilläni moitin, hämmentyneinä katsoivat vain, kuin olisin vierasta kieltä puhunut. Ja niin ilmeisesti vähän puhuinkin. Ainakin hämäläisten mielestä. Ja vissiin myös muun Suomen.

Tein pienen tutkimuksen Twitterissä ja Facebookissa ja kyllä, sana omapitäväinen on täysin outo heille ketkä eivät lapsena ole Lappeenranta-Lemi-Imatra suunnalla elelleet. Ja itseasiassa osalle heistäkin ketkä ovat. Omapitäväinen näyttää siis olevan hyvinkin pienen väestöryhmän käyttämä murresana, eikä ole nykyään vissiin senkään vertaa käytössä. Moni muistaa sanaa lapsena käyttäneensä mutta nykyiseen sanavarastoon se ei enää ehkä kuulu. Tosin tähän voisi olla syynä sekin, ettei aikuiset käyttäydy soveliaisuussyistä niin omapitäväisesti kuin lapset: vaikkei omaansa haluaisi lainata se kuitenkin tehdään, koska halutaan käyttäytyä korrektisti. Lapsia korrektius ei vähempää voisi kiinnostaa.

Kun juontaja Anne Laine alkoi puhua “omapitäväisyydestä” joutui puolet toimituksesta suuren hämmennyksen tilaan. Hämmentyneet olivat poikkeuksetta ulkopaikkakuntalaisia. Omapitäväisyys näyttäisikin olevan eteläkarjalainen sana, jota ei muualla Suomessa tunneta.

Yle

Omapitäväinen tarkoittaa siis sitä, kun toinen ei omaansa haluaisi antaa, on siis omaansa pitävä. Tätä ei missään nimessä saa sekoittaa sanaan itsekäs, sillä omapitäväinen ei kanna mukanaan mitään negatiivista kaikua, se vain on vähän sellainen ominaisuus, senhetkinen olotila. Lapsena kaverin kanssa leikittiin ja tottakai se kaverin nukke oli paljon kivempi joten kysyit, saisitko siekii sillä leikkiä. Mutta kaveripa ei antanut, sanoi että leikkii sillä ite. “Yks on iha omapitäväinen!” tuli tuomio ja leikki jatkui, vaikkakin vähän ärsytti moinen omapitäväisyys.

Hauska on nyt ollut tajuta, että sana on todella sellainen erikoisuus, jota eivät edes kaikki eteläkarjalaiset tunnista. Eikö olekin upeaa ja rikasta tämä meidän kielemme kaikkine ihanine murteineen! Onko sinun murteessa paljon sanoja joita ei muualla tunnisteta? (En tiedä kannattaako tätä edes turkulaisilta ja tamperelaisilta kysyä, teillähän on aivan omat kielenne!) Mutta on se hassu fiilis tajuta, että edes oman maan rajojen sisäpuolella sinua ei aina ymmärretä – ja sanan selittäminenkin on vaikeaa, kuin ei aivan samaa tarkoitusta ole kirjakielen sanoissa olemassa. Vielä kerran haluan siis muistuttaa, että omapitäväinen ei ole itsekäs ihminen, ei saa näitä kahta sekoittaa 😉

omapitäväinen
omapitäväinen

Samaan sakkiin kuuluvat ilmeisesti jossain määrin myös sanat venkoilla (älä venkoile ku mie yritän laittaa nää sukat siulle jalkaan!) koussikka (siul ko on se koussikka siin ni kauhase tästä nää veet ämpäriin), metka (no se ol kyl nii metka tapaus, kyl mie aion sitä tavata toistekii), holotna (tänää on nii holotna et pitää vissii villatakki laittaa päälle), nökönuuka (ei menny nyt iha pilkullee mut ei se niin nökönuukaa ole). Kuulostaako näistä mikään tutummalta kuin tuo omapitäväinen?

Utsjoen kirkkotuvat – kirkkoperinnettä jo 1700-luvulta

Aivan Utsjoen keskustan tuntumassa, kirkkoa vastapäätä Mantojärven rannalla, voi vierailija hetkeksi piipahtaa 1800-luvun alussa. Täällä sijaitsevat nimittäin Utsjoen kirkkotuvat, jotka olivat käytössä aina 1930-luvulle saakka, enemmän ja vähemmän. Kirkkotupia löytyy jonkin verran pohjoisemmasta Suomesta, itselleni se tuli tutuksi tosin Keuruulla lapsuuteni viettäneenä – siellä jokainen koululainen vieraili todennäköisesti useaan otteeseen Keuruun kotiseutumuseon pihassa olevassa ainoassa säilyneessä kirkkotuvassa.

Mikä oli kirkkotupa?

Utsjoen kirkkotuvat, siinä missä muutkin, oli aikoinaan tarkoitettu tilapäiseksi majoittumispaikaksi niille, ketkä tulivat kauempaa kirkolle asioimaan. (Jo silloin siis lähdettiin “käymään kirkolla” kun mentiin lähimpään keskustaan asioita hoitamaan!). Siellä tuvissa matkailijat saivat levähtää lattialle levitetyillä alustoilla eikä heidän tarvinnut pitkää matkaa lähteä taittamaan takaisin kotiin heti samana päivänä. Joillain paikoilla kirkkotupia oli niin monia, että niistä muodostui pieni kirkkotupakylä, yleensä kirkon lähettyville. Nykyään monet tuvat ovat mennyttä, niitä on siirretty muualle, otettu muihin tehtäviin ja iso osa aikojen saatossa lahonnut tai purettu pois muun rakentamisen tieltä.

Utsjoen kirkkotuvat

Myös nämä Utsjoen kirkkotuvat ovat peräisin 1700-luvun lopusta ja kirkkotupakylä oli aikoinaan se “place to be” eli Utsjoen keskeisin paikka. Voi vain kuvitella miten mielenkiintoisia tarinoita siellä vaihdettiin, kenties hieman juoruttiin ja juoruiltiinkin, kun pitkästä matkasta harvoin muiden ihmisten luo tultiin. Oli varmasti tarinaa jos jonkinmoista! Nämä Utsjoen kirkkotuvat olivat vilkkaassa käytössä vielä 1940-luvulla, sen verran ovat pitkiä tuolla Lapissa välimatkat eikä bussit huristelleet kaupunkien välillä.

Tuolla kirkkotupa-alueella oli aikoinaan paitsi niitä asumiseen tarkoitettuja majoja niin myös kirkkotalleja, aittoja ja vajoja. Tuollainen talli siellä esimerkiksi edelleen on katseltavana ja päiväsaikaan nuo tuvat ovat kaikki matkailijoille avoinna. Kirkkotupia on Utsjoella nykyään 13, osa niistä tuotu paikalle muualta tai palautettu omalle paikalleen.

Utsjoen kirkkotuva
Abrahan Helanderin turvekammi. Tässä Aapo asusti perheensä kanssa vakituisesti ja piti markkina-aikana kahvikauppaa. Helanderin suvulla on edelleen kammin käyttöoikeus.
Utsjoentie kirkkotuvat
Yhden tuvan sisältä. Monen tuvan sisukset on entisöity näyttämään jotakuinkin siltä, miltä ne näyttivät kun vielä olivat käytössä.
Länsmanin suvun tupon kauppias Holmbergin entinen kauppahuone, joka siirrettiin Čohkavaaran poroerotuspaikalle ja palautettiin nykyiselle paikalleen Museoviraston toimesta 1970­-luvulla. 
Utsjoentie kirkkotuvat
Tämä on rekonstruktio Nils Holmbergin rakennusryhmästä. Ryhmään kuuluu tupa, kaksi tallia ja ulkohuussi.
Utsjoentie kirkkotuvat
Hans ja Terttu Guttormin tupa on toiminut vou­din asuntona hänen käydessään Utsjoella veronkanto­ matkoilla.

Mikäli matkasi joskus vie Utsjoelle tai sen ohitse, suosittelen lämpimästi pysähtymään näillä Utsjoen kirkkotuvilla. Paikka on todella kaunis, kesällä järvi siintää rakennusten lomasta ja kahvilasta saa ostettua virvokkeita. Kiertele, katsele, kuvittele hetkeksi itsesi elämään tuota 1800-luvun elämää – ja mene kotona tyytyväisenä sisäsuihkuun 🙂

Ne elämän eteentuomat yllätykset

Mistä alkaisin? Siitä hetkestä, jolloin sain päähänpiston kokeilla, josko minulla olisi rahkeita kokonaan uuteen työhön? Siitä, kun eteentulleet haastattelut, testit ja tehtävät selvitin ja sain tietää tulleeni työhön valituksi? Vai kenties siitä hetkestä, kun istuin silloisen, aivan ihanan ja upean, esinaiseni edessä ja irtisanoin itseni niin kovin rakastamastani firmasta, irtaannuin maailman parhaista työkavereista ja turvallisen tutusta, osaamastani, hallitsemastani viestinnän työstä? Kun hyppäsin huikealle 8 viikon matkalle uuteen ammattiin, harjoittelin savusukellusta, elvytystä, defibrillaattorin käyttöä, hätäsynnytyksiä, evakuointeja, itsepuolustusta, käsirautojen käyttöä, lentokoneen ovien sulkemista, opiskelin tuhansia sivuja ilmailulainsäädäntöä ja lentokoneiden manuaaleja? Siitä, kun ensimmäistä kertaa nousin taivaalle en matkustajana, vaan työtä tekevänä?

Lue lisää: Viestinnän ammattailaisesta lentoemännäksi

Aloitan kuintenkin siitä, kun kesällä 2016, vain neljä kuukautta uuden työn aloittamisen jälkeen, koin henkisen notkahduksen. Honeymoon uuden työn suhteen taisi olla tuossa vaiheessa ohi ja ikävä entiseen iski kuin leka, tuntui, että haluan palata oman työpöytäni ääreen, kirjoittamaan, suunnittelemaan ja projektien pariin. Jira! Excel! Word! Power Point! SAP! En ollut lainkaan varma, että olin tehnyt oikean ratkaisun jättäessäni tuon unelmieni ammatin taakseni ja hypätessäni siiville, kohti täysin erilaista elämää. Hetkittäin koin jopa suurta katumusta, olinko pilannut kaiken, oman tulevaisuuteni viestinnän saralla, toiveet tehdä tuota työtä enää koskaan? Haluanko sittenkään lennellä maasta toiseen joka päivä vaihtuvien työkavereiden kanssa? Mitä jos menisinkin anelemaan entiseltä työpaikaltani työtä takaisin, entistä työtäni, uutta työtä, ihan mitä vain työtä, kunhan vain pääsisin takaisin viestinnän pariin, vanhojen kollegoiden luo, takaisin tuttuun ja totuttuun. Mitä oikein ajattelin sieltä lähtiessäni?

Koska luonteeseeni kuitenkin kuuluu katsoa tilanteet loppuun saakka, annoin itselleni aikaa syksyyn. Kenties siihen mennessä tulen tulokseen, että palaan johonkin viestinnän hommiin ja unohdan tämän koko hairahdukseni taivaalle – tai sitten tykästyn uuteen ammattiini ja haluan siihen jäädä. Tällainen päätös ja oma deadline auttoivat rauhoittumaan ja unohtamaan jokapäiväisen tuskailun, pohtimisen, haikailun ja stressaamisen. Saatoin rentoutua ja keskittyä työhöni – ja antoihan se aivan erilailla myös aikaa bloggaamiselle, kun töitä ei koskaan tarvinnut ottaa iltapuhteiksi kotiin!

Tuli heinäkuu, ja uuden firmani viestinnästä Manti kysyi, olisiko minulla halukkuutta tehdä Instagramiin take over joltain sen kuun työreissultani. Tokihan suostuin, blogin ja Instan ollessa osana päivittäistä yksityiselämääni joka tapauksessa. Saisinpahan lisää mielekästä ajateltavaa murehtimisen sijaan. Heinäkuun puolivälissä (tarkkaan sanoen lensin sinne 10.7. ja aloitin takeoverin 11.7.2016) sitten suuntasin kohti Etelä-Koreaa ja valmistauduin sieltä materiaalia keräämään. Kamera mukanani kuljeskelin Incheonissa, kuvasin ja päivitin Finnairin Instagramiin. Kerroin  kuka olen ja mitä teen, vastailin kysymyksiin ja juttelin seuraajien kanssa. Sain myös toki uusia seuraajia henkilökohtaiselle tililleni, näistä seuraajista yksi kiinnitti heti huomioni: ranskalainen, hollannissa asuva insinööri-valokuvaaja, jonka upeita revontulikuvia olin joskus ihaillutkin. Täytyy myöntää, että kyllähän se sydäntä sykähdytti, kun valokuvausta ammatikseenkin tekevä kuvistani piti – tuli olo, että jotain olen tehnyt hyvin.

Tästä bambikuvasta kaikki siis sai alkunsa päivälleen neljä vuotta sitten 😉

Viikot kuluivat, luovutin Finnairin IG-tilin toisten haltuun ja jatkoin valokuvaamista, töitä ja haikailua menneeseen. Asia joka tosin nyt oli muuttunut oli uusi tuttavuus, jonka kanssa vaihdoimme sanan siellä toisen täällä, lähinnä Instagramin kuvien yhteydessä. Tiedättekö sen fiiliksen, kun joku täysin ventovieras tuntuu kovin tutulta ja helposti lähestyttävältä, kiinnostavalta? Kuin vanha ystävä jonka kanssa voit jakaa kaikki ajatuksesi ja joka saa sinut aina hyvälle mielelle? Vanha ystävä, mutta sellaisella kutkuttavalla twistillä… Sellainen oli fiiikseni, kun tämän uuden ihmisen kanssa kirjoittelimme. En tiennyt hänestä muuta kuin mitä Instagramin valokuvat kertoivat, en ikää, ulkonäköä tai mitään muuta henkilökohtaista – hän kun ei tililleen sellaisia lainkaan postannut. Silti tuntui, kuin olisin tuntenut hänet jo kauan. Keskustelut pitenivät, siirtyivät Facebookin kautta Whatsappiin ja jatkuivat joskus kuusikin tuntia kerrallaan – kuinka voikin jonkun kanssa olla niin hauskaa, niin helppoa kommunikoida? Aamun ensimmäisenä ja illan viimeisenä ei mielessä enää ollut somen tarkistaminen vaan tämän elämääni yllättäen ilmestyneen ihmisen kanssa juttelu. Tuntui, että noiden satojen tuntien aikana opimme toisistamme kaiken ja enemmän, ja muutaman kuukauden jokahetkisen viestittelyn jälkeen oli selkeää, että ainoa asia jonka voimme tehdä, oli tavata livenä, ilman FaceTimeä, Whatsappia tai Instagramia.

Sovimme treffit lokakuiselle päivälle, luonnollisestikin lentokentälle, mihinkä muuallekaan. Itse lensin paikalle suoraan Shanghaista, hän Amsterdamista, ja tapasimme lentokentän tuloaulassa. Ja se jännitys, se oli jotain aivan kamalaa! Laitoin viestiä koneesta poistuessani ja pyysin, voisiko käydä ostamassa minulle kahvin – yläkerran kahviosta, sillä pidin enemmän siitä kuin Starbucksin versiosta 😀 Jotainhan minun oli keksittävä, että minä olisin se, joka on ensimmäisenä paikalla ja saisin odottaa turvallisesti jonkin tolpan takana…. Ja sieltä hän sitten pian saapui, kahvikuppi kädessään, niin tuttuna ja niin jännittävän uutena. Tuosta hetkestä alkoi meille molemmille uusi elämä, tuo hetki sinetöi sen, jonka jo molemmat olimme niiden pitkien, lukuisten keskustelujen aikana tajunneet. Tästä alkaisi loppuelämämme taival yhdessä.

Kyseisestä kohtaamisesta lentokentällä on nyt neljä vuotta, ja vaikka etäsuhteessa eläminen ja kahden maan välillä reissaaminen ja kahdessa kaupungissa asuminen, molempien työmatkat ja epäsäännölliset aikataulut eivät asioita ainakaan helpota, olemme tässä, edelleen niin onnellisina, edelleen rakastuneina, edelleen joka päivä yhtä sitoutuneina, kaikki ihana edessämme. Insinöörin ajattelumallit helpottavat niinä hetkinä, kun minun hösellykset ja yliajattelut meinaavat saada otteen mielestäni. Hän tuo suhteeseen sen järjellä ja logiikalla ajattelun, ja minä taidan tuoda soppaan sitten taas sen hieman höselömmän puolen, hoidan sen kaiken stressaamisen ja ylireagoinnin – tasapainoahan tarvitaan, eikö? Mutta pääasia on, että tämä sattuma tapahtui ja kaikki kuljetti meidät tähän päivään ja moniin tuleviin.

Ja tämä on se, mistä olen myös puhunut muutamalle yleisölle: jokaisella elämän käännekohdalla on tarkoitus, tarkoitus joka ei välttämättä ole nähtävissä kuin vasta myöhemmin, elämää taaksepäin katsellessa. Vaikka niin kamalasti kirpaisikin työpaikan vaihtaminen ja sitä ehkä jopa hetkellisesti kovastikin kaduin, lopputuloksen tietäen tekisin saman aivan varmasti uudelleen. Joitan sattumuksen tuomia asioita ei vain koskaan voi ennustaa eikä niitä haluaisi suunnitella mitenkään toisin. Minun työpaikanvaihdolla oli kuin olikin tarkoituksensa – onneksi päätin antaa itselleni aikaa enkä silloin kesäkuussa lähtenyt muille teille. Jos pysähdyt miettimään omaa elämääsi, ja siinä olleita käännekohtia, huomaat tämän helposti. Käännekohdat voivat olla iloisia, ne voivat olla surullisia, ne voivat olla rankkoja. Mutta niistä jokaista on tarvittu, että olet juuri tässä hetkessä, juuri tässä vaiheessa elämääsi. Olet se sinä, joka juuri nyt olet.

Niin ja se tarinan opetus? Aina kannattaa suostua, kuin pyydetään mukaan johonkin uuteen – se voi johtaa vaikkapa elämäsi rakkauden luo 😉