On ihan ok olla hattaranössö

Kiritisoi. Arvostele. Hyökkää. Nostata somemyrsky. Aiheuta Twitter-skandaali. Nokittele. Vähättele. Etsi muiden virheet ja mässäile niillä. Tätä tuntuu netti olevan pullollaan nykyaikana. Ole enemmän, yritä kovemmin, kohoa korkeammalle, saa enemmän tykkäyksiä.

En ole luonteeltani kärkäs ihminen, enkä negatiivisuudessa pyöriskelijä. Pyrin löytämään sopuisan ratkaisun ongelmatilanteissa, pyrin näkemään huonoissakin hetkissä sen pikkuriikkisen auringonsäteen. Sen sijaan, että mässäilisin huonoissa fiboissa tai ikävissä kommenteissa tai ihmisissä, pyrin ohittamaan ne ja unohtamaan ne pikimmiten.

Ihailen suuresti bloggaajakollegoitani, joilla on sana hallussa ja terävä kynä, huikeita ideoita ja niiden vielä huikeampia toteutuksia. Viherrän jopa kateudesta välillä, se myönnettäköön. Mutta minä en sellaiseksi muutu, vaikka yrittäisin kuinka ja väkisin jos sellaista tekstiä väännän, kokee lukijakin jo myötähäpeää. Koska se ei tulisi sydämestä, se ei olisi minua.

Toiveeni on kuvin ja sanoin, puhutuin ja kirjoitetuin, inspiroida, tuoda hyvää mieltä, rohkaista, kannustaa, antaa unelmia ja synnyttää matkakuumetta. Koska sellainen on minulle luontaista.

Tykkään katsella kauniita Instagram-kuvia, kuvia jotka inspiroivat ja saavat olon hyväksi.

Tykkään twiittailla asioista, joista on kiva keskustella, asioista, jotka nostavat positiivista fiilistä.

Tykkään kertoa Facebookissa mukavista ja hauskoista tapahtumista.

Tykkään kertoa ihmisille livenä positiivisista ja innostavista asioista.

Tykkään katsella kuvia ja videoita söpöistä eläimistä.

Tykkään hömppäkomedioista.

Tykkään kirjoittaa mukavia asioita, fiilistellä hyviä juttuja, tuoda jonkinlaista tähtipölyä arkiseen päivään.

Tykkään kaikesta kauniista, simppelistä, hyväntuulisesta ja harmonisesta.

Tykkään positiivisuudesta ja optimistisesta asenteesta. Ja sarkasmista myös. Kunhan ei olla ilkeitä.

Ja nyt olen päättänyt, että tämä kaikki on ihan ok, ei mun tarvitse yrittää muuttua muuksi.

En tule koskaan tekemään ekstremevideoita hurjista seikkailuistani, en tule kiipeämään paljasjaloin Mount Everstin huipulle enkä yöpymään yksin iglussa keskellä jääerämaata. Mutta olen nyt vihdoin ymmärtänyt, ettei se haittaa. Ei haittaa, vaikken olekaan uraauurtava bloggaajaguru, en mieltäjärisyttävien videoiden tekijä tai edes viiltävien ja teräväkynäisten arvosteluiden kirjoittaja. Minä olen minä ja tyytyväinen juuri tällaiseen tekemiseen. Vähän hattaraiseen, vähän vaaleanpunaiseen, vähän tunteelliseenkin. Minun näköiseen. Jokaiselle meistä on se ikioma paikka täällä johon juuri me sovimme kaikkein parhaiten eikä kukaan muu. Paikka, jossa saamme olla juuri sellaisia kuin olemme, hurjia tai nössöjä, upean teräväkynäisiä tai sitten tylsemmällä varustettuja, ihania omalla tavallamme. Jokaiselle on tarvetta ja tilausta aivan varmasti.

Onneksi meitä on niin monenlaisia, kovin olisi muutoin tylsää tämä elämä ja bloggaaminenkin!