Viestinnän ammattilaisesta lentoemännäksi

Tänään vietetään Finnairin 95-vuotisjuhlaa ja ajattelin hieman valottaa mietteitäni uranvaihdoksesta jonka tein. Olen nyt reilun kahden ja puolen ajan työskennellyt pilvien päällä, mannerten välillä ja merten yllä. Olen tutustunut moneen reilusta kahdestatuhannesta työkaveristani, mutta vielä enemmän on tutustumatta, moni on yhä vain nimi Instagramissa tai Facebook-keskustelussa.

Kun siirryin asiantuntijan tehtävistä asiakaspalveluun, silloisen Soneran viestintähommista Finnairin siiville, koin aluksi suuria muutoskipuiluja. Olin tottunut moneen asiaan joka nyt muuttui aivan kokonaan, ja ne meinasivat aluksi muodostua liian suureksi. Jopa niin, että välillä harkitsin paluuta meneeseen, lakki kourassa entisten esimiesten luo astelemista ja edes jonkin, minkä tahansa, työn saamista. Mitkä asiat sitten näin kipua tuottivat ja mitä niistä ajattelen nyt?

Työkaverit

Ensimmäinen ja varmasti yksi suurimmista muutoksista oli se, etten enää kuulunut omaan pieneen tiimiin. Olin saanut nauttia tutuista ja turvallisista työkavereista vuosien ajan. Omassa tiimissäni oli vain viisi henkeä mutta meidän 4-kerros Vallilassa oli hyvinkin tiivis ja toisensa tunteva porukka, kun markkinointi, viestintä, tuote ja online yhdessä siellä aikaamme ja työpäiviämme vietimme. Minulla oli oma paikka, johon aamulla kahvini kanssa parkkeerasin, kollegoiden kanssa tunsimme toisemme ja tiesimme nenän asennosta millä tuulella kaveri on, miten projektit etenevät ja milloin on syytä lähteä jutustelemaan kahvikupillisen äärellä. Yhtäkkiä olin sitten tilanteessa, jossa tiimi esimiehineen vaihtuukin päivittäin, joka työvuorossa sinut heitetään uuteen 3-12 henkiseen porukkaan, jossa sinun tulee pystyä työskentelemään saumattomasti ensiminuutista lähtien, tulee sitten eteen sairaskohtaus, lennon viivästys tai muu ongelmatilanne. Tällaisessa työssä tiimiytyminen on kaiken A ja O, ja siitä olenkin kirjoittanut LinkedInissä. 

Aluksi tämä oli se itselleni vaikein asia, tuntui, että joutuu joka työvuorossa aloittamaan kaiken alusta, ikäänkuin todistamaan itsensä ja taitonsa aina vain uudelleen – mutta kaikkeen näköjään tottuu! Kaiken pohjana on jokaisen ehdoton ammattitaito sekä luottamus kollegaan ja hänen kykyihinsä ja ammatitaitoonsa tilanteessa kuin tilanteessa. Nykyään näen sen jo itse asiassa mielettömänä rikkautena, kun saa tavata jatkuvasti uusia, huikean osaavia tyyppejä. Niin monta erilaista elämää, tarinaa ja taustaa, niin monta upeaa tyyppiä. Olisikin mieletöntä joskus kirjoittaa juttusarja jossa esittelisin kollegoideni “salattuja taustoja”, sieltä löytyy nimittäin aivan kaikkea tohtorista vuorikiipeilijään, eri alojen MM-mestareista opettajiin, sairaanhoitajiin ja muusikoihin – istuupa siellä ohjaamon puolella ainakin yksi lääkärikin. Kollegat ovat tässä työssä päivien piristys ja öisten lentotuntien pelastus kaikin puolin!

Asiakkaat

Entäpä sitten se toinen suuri muutos, eli työskentely todellisessa asiakasrajapinnassa. Parhaimmillaan, kiireisimpinä päivinä voit olla kasvokkain tekemisissä jopa reilun 800 asiakkaan kansssa. Siis yhden päivän aikana. Tämä on mieletön määrä ja miettikää, kuinka monta upeaa asiakaskohtaamista tuohon voi mahtua. Olen tavannut näiden vajaan kolmen vuoden aikana uskomattoman ihania ihmisiä, kuullut huikeita kertomuksia, päässyt osalliseksi suloisiin hetkiin – ja sitten myös niihin vähemmän ihaniin. Koska kaikki ei aina ole pelkkää ruusujen terälehtiä, myös niitä piikkejä toki mukaan sattuu, ja niistä kurjimmat ovat aina asiakkaiden terveyteen liittyviä. Onneksi suurin osa tilanteista päättyy hyvin, kiitos hyvän ensiapukoulutuksemme ja välineistön sekä kontaktiverkoston. Tämä myös suuri muutos entiseen – ei viestintähommissa liiemmin defibrillaattorin käyttötaitoa tai kykyä tunnistaa erilaisia sairaskohtauksia tarvinnut.

Oma aika

Oma aika on ollut itselleni aika uusi konsepti, ja nykyään olen oppinut nauttimaan siitä. Siinä missä aiemmin ei koskaan oikeastaan voinut täysin heittäytyä vapaalle (ne meilit eivät sieltä pyyntöineen mihinkään loman mittaan kadonneet, joten kyllä niitä aina tuli läpi käytyä), nykyään olen jo täysin sinut sen kanssa, että kun työpaikan oven sulkee, ei tarvitse työjuttuja enää lainkaan miettiä. Sata päivittäistä meiliä on vaihtunut yksittäisiin, ja tämä oli aluksi outoa. Eikö minua enää tarvita? Ketään ei kiinnosta mielipiteeni? Olenko täysin turha? Eikö minua tarvita edes yhteen pieneen kommentointikierrokseen, pikaiseen palaveriin tai nopeaan Skype-meetingiin?

Mutta kuten sanoin, olen tämänkin kanssa nykyään erittäin sinut ja nautin vapaistani täysin rinnoin. Työn ja vapaan raja ei elämässäni koskaan ole ollut näin selkeä ja tarkka, ja välillä nautin siitä, välillä en niin kamalasti, tämä lie ihan normaaliakin. Kaipaan useasti projekteja, kaipaan sitä tunnetta, että saa jonkin pitkän työn alla olleen jutun valmiiksi, sitä, että lähtee projektitiimin kanssa hyvin ansaitulle päättäjäislounaalle ja alkaa sitten suunnitella seuraavia hommia. Onneksi olen saanut olla mukana muutamassakin projektissa, ja kenties näitä on jatkossa luvassa lisääkin. Ja plussapuolena, tämän työn myötä on aivan eri tavalla aikaa tehdä freelancer-pohjalta pieniä viestinnän töitä, sekä tietysti kirjoitella tänne ja Instagramiin.

Ajanhallinta

Etätöitä ei luonnollisestikaan enää ole, eikä hirveästi muutakaan omaa työajan hallintaa. Tämä on miinus sikäli, että et koskaan tiedä voitko osallistua vaikkapa isänpäivälounaalle tai lapsen kevätjuhliin. Ennen kun pystyi itse suunnittelemaan hyvin paljon oman viikkokalenterinsa, ei siihen enää ole mahdollisuuksia. Voit aina toivoa tiettyjä vapaapäiviä, tiettyjä työvuoroja ja tiettyjä lentoja, mutta näiden toiveiden läpimeno ei ole aina kovinkaan todennäköistä. Tämä vaikeuttaa luonnollisesti oman elämän suunnittelua, varsinkin, kun seuraavan kuun työvuorot saa tietää vasta 7 päivää ennen kuun alkua. Kesäloman ajankohta ei koskaan ole täysin varma, talviloman vielä vähemmän. Kaltaiselleni järjestystä, suunnitelmia ja listoja rakastavalle tämä jatkuva epävarmuus on välillä todella stressaavaa, ja asiaa ei tietysti helpota kulkeminen vapaalla kahden kodin, Hollannin ja Suomen, välillä. Osa vapaista menee usein aikaeropöhnästä toipuessa, joskus enemmän joskus vähemmän. Mutta plussapuolena tästä kaikesta on sitten ne lukemattomat arkivapaat, kolmen päivän vapaat, neljänkin päivän vapaat. Kaikella on hyvät ja huonot puolensa.

Summa summarum, monesti kaiholla muistelen menneitä työpäiviäni, työkavereita joita enää ennätän tapaamaan aivan liian harvoin, työtehtäviä joita rakastin kovasti. Mutta tilalle olen saanut aivan yhtä mahtavia työkavereita, uskomattomia kokemuksia ja kohtaamisia ympäri maailman, ymmärrystä ja näkemystä yli kulttuurirajojen, alati vaihtelevia työpäiviä. Näistä kaikesta olen äärettömän kiitollinen ja tajuan joka hetki, kuinka onnekas olenkaan. Olen myös oppinut, että me emme ole tittelimme, me emme ole pelkästään ammattimme. Jokaisesta työstä löytyy ne pilvisemmät hetket auringon vastapainoksi – ja ainakin se on tämän nykyisen ammattini eduksi sanottava, että tässä konttorissa paistaa aurinko joka päivä! <3

Jos sulla on mielessä, että uskallatko lähteä vanhasta ja yrittää jotain muuta, lähde. Tee, koe, yritä, onnistu, pety, yritä uudelleen – me ollaan täällä kuitenkin vain kerran, enkä halua, että viimeinen ajatus olisi “kunpa mä olisin kokeillut” vaan “vitsit, aivan mahtavaa että tuotakin lähdin tekemään, noitakin asioita sain elämäni aikana kokea”!