Kun koronaeristys ei muuttanutkaan juuri mitään
Tästä on nyt jotakuinkin seitsemän viikkoa siitä, kun viimeksi olen töissä saanut olla. Maaliskuun puolivälistä alkoivat ensin lennot vähentyä, tämän jälkeen oli itselläni viikon talviloma ja siitä suoraan alkoi lomautus. Ja lomautettuna (välissä tosin kuukauden kesäloma) olen nyt ainakin ensialkuun tuonne kesäkuun loppuun saakka. Eli otsikossa toki sen verran virhettä, että toki työnteon osalta kaikki on muuttunut hyvinkin oleellisesti. Mutta entä sitten se muu elämä, se, mikä jää työnteon ulkopuolelle?
Olen saanut huomata, että elän normaalistikin melkoisen karanteenimaista elämää. Aluksi, ensimmäiset pari viikkoa, sitä jotenkin eli mukana kaikessa tässä ”mitä-tehdä-karanteenin-aikana” -touhuilussa, tuli kokeiltua jos jonkinmoisia reseptejä – yleensä useita per päivä. Tuli osallistuttua kaikenlaisille nettijumppatunneille, webinaareihin, instagettogethereihin, Zoom-meetingeihin, Team-kahveille ja ties minne. Elin hektisempää elämää kuin oikeastaan koskaan. Mutta pikkuhiljaa tuo meno omalta osaltani on laantunut, uunissa ei enää päivittäin kohoa leipomukset eikä uusien, houkuttelevien aterioiden tuoksu lehahtele kodissani. Olen palannut siihen omaan arkeeni.
Olen tajunnut, että ei, enhän minä koskaan muulloinkaan ole harrastanut baareissa, kahviloissa, ravintoloissa tai treffeillä käyntiä, en ole juossut kuntosalilla, zumbassa, pilateksessa ja sambassa. En ole opiskellut kolmea uutta kieltä, matematiikkaa, taloustieteitä tai sijoittamista. Enkä järjestänyt illanviettoja ystävien kesken. Miksi hitossa nyt noita asioita yritän siis väenvängällä elämääni tunkea? Sosiaaliset paineetko minut sai tuntemaan, että tässä nyt elämästä jää tämän lockdownin vuoksi paljonkin kokematta tänä keväänä, että kaikenlaista tulisi tehtyä jos vain saisi siihen luvan?
Kunnes vihdoin annoin itseni tajuta sen tärkeimmän seikan: ei ole pakko tuntea oloaan kahlituksi, eristetyksi tai yksinäiseksi nyt vain tämän ajanjakson vuoksi vaikka joku muu niin tuntee. Voin rehellisesti myöntää, että kyllä, juuri näin tylsää arkeni on ihan aina, vuoden ympäri, vuodesta toiseen. Nautin yksinolosta, en kaipaa ihmisten seuraa (no joo, siskon vauvaa haluaisin päästä jo rutistelemaan) ja ne muutamat tärkeät ihmiset elämässäni ja arjessani ovat jatkossakin aivan tarpeeksi. You know who you are. Mutta noin niinkuin muutoin, tämä on sitä minun ihan tavallista elämääni, pandemiaa tai ei. Toki tämä yksin kotona olo saa eri vivahteen silloin, kun sen välillä katkaisee visiitti Shanghaissa tai Ivalossa, ja sitä kaipaan kovasti. Nautin kyllä toisaalta taas suuresti nyt siitä, että voi elää normaalia päivärytmiä eikä pää ole jatkuvasti aikaerosta sekaisin! Kaikella on siis puolensa ja toivon toki, että pian taas töihin pääsisin palaamaan. Sitten osaa vielä enemmän tästä kotona nakottamisesta taas nauttia.
Eikä tämä pelkkää sohvalla makoilua ole, kyllä minä edelleen (pienemmässä määrin toki kun ne ekat viikot) opiskelen, lenkkeilen, leivon ruisleipiä ja osallistun webinaareihin – siksi, että haluan ja tekisin niin muutenkin, en siksi että tuntisin koronan vuoksi siihen paineita.
