Korona, lomautus ja miltä nyt tuntuu

Viisi kuukautta. Kohta on viisi kuukautta siitä, kun viimeksi kuulin sanat “Cabin Crew, disarm the doors and cross-check.” Viisi kuukautta siitä, kun suurin osa meistä lomautettiin, kuukaudeksi aina kerrallaan mutta nyt jo iso osa meistä viideksi yhteensä. Viideksi pitkäksi kuukaudeksi. Kun lomautusmeili kilahtaa puhelimeen kuun lopussa on olo aina aika toivoton, taas minä, kellä kävi parempi tuuri tässä kuussa? Muutamat onnekkaat ovat päässeet töihin hetkeksi, tämän huomaan aiheuttaneen itsessäni epämiellyttäviä ajatuksia joita tietoisesti yritän vältellä. Miksi tuo enkä minä? Enkö osaa työtäni? Eikö minua arvosteta? Nämä kaikki ajatukset ovat täysin turhia järjellä ajateltuna, sillä siellä ei meitä kukaan yksitellen töihin valitse tai lomautukseen tuomitse, näin isosta työntekijämäärästä se olisi jo täysin mahdotonta käytännön tasollakin. Mutta silti. Vaikea olla tuntematta itseään tarpeettomaksi tai jollain tavoin kelpaamattomaksi. Aiemmissa töissä osasin aina hieman edes ajatella oliko tekemäni työtehtävä ja saavutukset sellaisia, että selvisin läpi jälleen yhdet yt:t vai pitäisikö olla huolissaan. Nyt tällainen ajattelu on täysin ajanhukkaa, kaikki tapahtuu meidän taidoista, työpanoksesta, motivaatiosta tai mistään muusta erillisenä. Vähän niinkuin lapsena pelattiin entten-tentten-teelika-mentten ja yksitellen valkattiin joku pelistä pois.

Ensimmäinen kuukausi kului siinä oudossa koronakuplassa, johon meidät kaikki ympäri maailman vähän kollektiivisesti sysättiin. Some täyttyi leivonnaisista jos jonkinmoisista, ruokapadat porisivat liesillä ja uuni kuumeni aamusta iltaan. Siihen solahti helposti mukaan, tuntui, että pitäähän tässä nyt touhottaa kun kaikki muutkin. Sitten tämä maaninen keittiömeno hieman hiljeni, seuraavaksi oli aika miettiä vapaaehtoishommia ja avustustöitä. Monella kollegalla oli valmiina jo sairaanhoitoalan koulutus ja he olivatkin – ja ovat edelleen – kuumaa valuuttaa työmarkkinoilla. Kouluttauduttiin, autettiin koululaisia netin kautta, kerättiin avustuksia, osallistuttiin nettijumppiin ja instakahvitteluihin (ja -viinittelyihin). Oltiin kaikki samassa veneessä, fiilis oli vähän kuin suuren suuressa virtuaalisessa leirikoulussa.

Tuli kevät, ilmat hellivät, oli aikaa tutustua lintujen kevätmuuttoon, tunnistaa eri lintulajien lauluja, valokuvata, miettiä pesintää ja poikasia. Lenkkeillä, lenkkeillä, lenkkeillä. Aloitin itsekin lopulta juoksuohjelman, kävelin lisäksi ja kuljin kameran kanssa valokuvaamassa kaikkea mahdollista. Aamukahvit laiturilla, iltakahvit kalliolla, päiväkahvit lenkkipolulla. Ei tavattu ketään livenä, lenkkipolulla väistimme kaikki toisiamme kiltisti, opimme käyttämään markettien kotiinkuljetuksia. Mietimme, että kyllä tämä tästä taitaa lutviutua, kerrankin saa olla viikonloput vapaana, lomautus tarkoitti ainakin säännöllistä elämänrytmiä meille lentotyöläisille. Valintakokeet aiheuttivat perheissä kenties hieman stressiä ja pitämättömät lakkiaiset, rippijuhlat ja häät tietysti harmittivat kenen kohdalle osuivat. Fiilis oli kuitenkin itselläni vielä ihan kiva, kaikenlaista puuhaa sitä keksi kotonakin ja siinä lähiympäristössä – ja kävinhän sentään viikon reissulla Utsjoella!

Mutta sitten. Tai nyt. Tai viime aikoina, kenties viime viikkoina. En ole ihan varma milloin nämä tunteet heräsivät. Tunteet, että olo on vähän kuin huijattu, kun koko ajan sitä uskoi tämän olevan parempaan päin, kiltisti kun vain malttoi kotona istua ja ihmisten seuraa vältellä. Päivittäin seurasi infograafeja, lukuja ja taulukoita ja ihasteli kuinka tartunnat vähenevät, sairaalapaikkoja vapautuu ja tilanne näyttää kaikin puolin paremmalta. Hieman enemmän kollegoja kutsuttiin takaisin töihin, itse istuin tattina sohvalla edelleen. Kunnes yhtäkkiä mikään ei enää mennytkään niin hyvin, vaan täysin päinvastoin. Koko homma tuntuu tällä hetkellä menevän pikavauhtia huonompaan eikä loppu enää häämötäkään silmissä. Ei eristysten, ei pandemian eikä lomautuksen. Ja nyt huomaan, että se todellakin vaikuttaa fiilikseen. En ole koskaan aikuisiällä ollut toimettomana kotona ja pikkuhiljaa olo alkaa olla erilainen kuin koskaan ennen. Tarpeeton.

Olen omalta osaltani siinä onnekkaassa ihmisryhmässä, joka introverttina ei koe moniakaan rajoituksia hankalina tai ahdistavina vaan olen ihan mielelläni nyt jo pian sen puoli vuotta lähinnä itsekseni ollut. Mutta myös minua ahdistaa ajatus, etten tiedä koska pääsen tekemään töitä. Tykkään olla kotona mutta tykkään myös siitä, että teen töitä elääkseni, saan sen palkan tililleni ja voin olla itseeni ja tekemisiini tyytyväinen. Se, että on introvertti ei vie pois sitä tosiasiaa, että elämään tarvitsee jonkin tarkoituksen voidakseen siitä täysin nauttia.

Meitä on monia tässä samassa tilanteessa, eri aloilta ja eri maista ja toivon meidän kaikkien vuoksi, että tämä lähtisi pian kehittymään parempaan suuntaan. Toivon myös, että löydämme itsellemme mielekästä tekemistä, olen saanut lomautuspäiviini sitä kaivattua sisältöä opiskeluista, juoksuharrastuksesta ja valokuvaamisesta. Kaikki asioita jotka haastavat mieltä ja aivoja ja saavat tuntemaan, että ehkä minustakin on johonkin, vaikkei tällä hetkellä töihin tarvitakaan. Ja kuka ties, tästä voi meille monelle aueta ovet aivan uusiin ratkaisuihin ja uusiin tuuliin elämässämme, aika näyttää – kenties lomautus olikin onnenpotku. Kuten kirjoitin aiemmin, vasta myöhemmin näemme kuinka ikävätkin ajanjaksot elämässä ohjasivatkin meitä lopulta juuri siihen oikeaan suuntaan. Kunhan vain maltamme odottaa ja katsoa.

Onko sinulla mietteitä tästä? :)

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.