Voihan pettymys ja muut inhat fiilikset

Pettymys. Meistä jokainen on kokenut sen tunteen, se puristaa kurkkua, kipristää vatsaa, saa hengittämään raskaammin. Se luo ajatuksille vain yhden kapean – usein melko negatiivisen – kaistan, jossa ne ravaavat edestakaisin. Ruoka ei maistu, itkettää, harmittaa, tunnet itsesi petetyksi, unelmat turhiksi, toiveet murskatuksi. Pettymyksen syy voi olla suuri tai pieni, tunteet silti aivan yhtä voimakkaat. Olen tuntenut jättimäisiä pettymyksen tunteita niin työpaikan suhteen, menetetyn projektin, tai sitten tällaisten kaatuneiden suunnitelmien suhteen. Syyn suuruus ei todellakaan millään tavoin korreloi näiden tunteiden kanssa ja ulkopuolisen mielestä aivan mitätön juttu voi itselle olla todella kova paikka. Jokainen kun kokee nämä tunteet omasta näkökulmastaan, ulkopuolinen ei voi niitä vähätellä tai mitätöidä. Kävin jopa lukemassa tästä aiheesta Suomen Mielenterveysseuran sivulla – pettymyshän on yksi yleisistä tunteistamme mutta siitä aika harvoin tulee puhuttua.

Miksi näitä mietin tänä kauniina syyskuun päivänä? Koska eilen jouduin hyväksymään pettymyksen, erään suunnitelman kariutumisen. Ja se on todella kirpaissut syvältä. Syy pettymykseen ei todellakaan ollut sen suurempi kuin suunnitellun Lapin ruskareissun ja sen mukana kulkeneiden kirjoitus- ja kuvausjuttujen peruuntuminen, mutta voin todellakin kertoa, että kyllä on kirpaissut! Ensin hyökyi suoranainen raivostuminen, sitä seurasi epätoivo ja epäreiluuden tunne itkuineen, siitä sitten jatkui vuorostaan sellainen masentuneen flegmaattinen fiilis. Eikä ketään kelle kiukutella, yksin ovien paiskominen tai kahvikupin voimalla pöytään pamauttaminen, kattilankansien tahallisen äänekäs kolistelu tai portaita ylös alas tömistely on melkoisen turhaa puuhaa.

Nyt yön yli nukuttuani (näin, minähän käyttäydyn aivan aikuisen tavoin) olen tajunnut jälleen kerran jo aiemmin itsestäni oppimani asian: suurin syy pettymyksiin elämässäni olen minä itse. Tai omat odotukset joita ehdin luoda ääntä nopeampaan tahtiin heti, kun jonkin idean saan päähäni. Mielessäni kehittelen jo tapahtumat, toimet ja ihanat yksityiskohdat vaikka koko homma olisi vielä suunnitteluasteella. Ja sitten kun asiat eivät toteudukaan kuten olin omassa mielessäni kuvitellut, saan kokea karvaan pettymyksen. Ihan omaa syytäni. Olen luonteeltani ehkä sellainen herkästi innostuva ja asioista nopeasti motivoituva, erittäin positiivisella vivahteella varustettu ja jaksan aina uskoa siihen kivaan ja hyvään. Jos olisin enemmän realisti tai jopa pessimisti, en varmastikaan näitä pettymyksiä joutuisi joka käänteessä käsittelemään. Ei viikkoa ilman mökötystä jostain asiasta, sanoisi mieheni! Tätä innostuvaa ja asioiden edelle kiirehtivää luonteenpiirrettäni saan kiittää ja kirota monista asioista elämässäni, kyllähän siitä usein on hyötyäkin. Minut on erittäin helppo esimerkiksi saada mukaan ties minkälaisiin projekteihin työelämässäkin, pari innostavaa mielinkuvan maalausta suuntaani ja I’m in. Onneksi, vaikka nämä pettymykset koville ottaakin, pääsen niistä yleensä myös nopeasti yli. Ei tarvita kuin jokin uusi idean poikanen jota ryhdyn hoivaamaan ja vaalimaan (ja toivomaan, että se ei minua petä). Mitäs siis seuraavaksi?

Niin, ja näistä maisemista (ja poroista!!) jäin nyt sitten tänä vuonna paitsi. Ehkä vuoden päästä paremmalla tuurilla?

Vartalosi on sinun – se saa näyttää juuri siltä miltä sinä haluat sen näyttävän

Kun olen kertonut aloittaneeni juoksuharrastuksen viime keväänä, arvatkaapas, mikä on yleisin toteamus tai kysymys? Vinkkinä, se ei liity jaksamiseen, kunnon kohenemiseen tai juoksuun sinänsä vaan se liittyy johonkin aivan epäolennaiseen. Se liittyy painoon. “Ooo, paljon oot nyt onnistunut (??) tiputtamaan?” “Wau, varmasti näkyy jo vaa’assa!” “Hieno homma, pitäis itekin että maha pienenis” ” No katoinkin, että näytät laihemmalta.” Hymyilen, nyökkäilen, ja joudun tuottamaan pettymyksen: en ole pudottanut todennäköisesti yhtään kiloa, en ole joutunut uusimaan vaatekaappiani entisten vaatteiden käytyä liian suureksi. Mutta tiedättekös mitä? Tässä hommassa ei koskaan ole mulla ollut kyse laihtumisesta.

Ensinnäkin, kai jokainen jo tietää, että liikunta yksin ei taianomaisesti laihduta? Tai ei ainakaan, jos juoksee neljänä päivänä viikossa, reilusta puolesta tunnista vajaaseen pariin. Ehkä se laihduttaisi, jos vetäisin maratonimatkoja joka toinen päivä, kuka tietää. Mutta jos yhdellä lenkillä poltan keskimäärin 400 kaloria, ja kilon laihtumiseen tarvitaan noin 7000 kalorin vaje, saa aika monta kilsaa laittaa tossua toisen eteen kilojen pudottamiseksi. Toisekseen sitten taas, mitäpä jos en tätä laihduttaakseni edes ryhtynyt tekemään? Mitä jos aloin juosta, koska halusin kohottaa kuntoa, saada uuden harrastuksen, löytää uuden intohimon, keksiä päiviini tekemistä? Voida paremmin, olla terveempi, jaksaa enemmän? Olla hengästymättä juostessani bussipysäkille, tuntea voittamisen riemua saadessani kalenteriin taas uuden henkilökohtaisen ennätyksen, jaksaa kilsan pidemmälle kuin edellisellä viikolla? Aivan hulluja syitä, eikö.

Ja sitten se tärkein. Miksi, miksi yhteiskuntamme on edelleen niin keskittynyt kiloihin, omiimme ja kanssaihmisten? Tai ylipäänsä mihinkään muuhun ulkoiseen seikkaan. Katsoin pätkän tämänvuotista Big Brotheria, siellä keskusteltiin miesten selkäkarvoista, kun kävi ilmi yhdellä kilpailijalla niitä olevan. Ja se oli läsnä olevien naisten mielestä kamalaa ja yhdessä tuumin tälle kyseiselle miehelle kerrottiin, kuinka hänellä kävisi parempi onni naisten parissa jos vahauttaisi selkänsä. Ja sitten naiset jo hakivatkin vahaliuskat ja käsittelivät miehen selän, olkavarret ja kaikki ne alueet, missä heidän mielestään “ei pidä” olla minkäänlaista karvoitusta. Miettikääs, jos keskustelua olisi käyty naisesta, miehet ohjeistaisivat ajelemaan käsivarret silkoisiksi, jotta kävisi parempi flaxi miesten keskuudessa? Aika pöyristyneitä varmasti olisivat kuulijat – miksi siis on ok sanoa miehelle vastaavaa? Eikö vuonna 2020 olla jo siinä pisteessä, että annetaan kunkin huolehtia omista ulkonäköön liittyvistä asioistaan? Tämän vuoden aikana on ollut tosi mielenkiintoista seurata keskustelua esimerkiksi Jennin blogissa ja Instassa aiheesta naisten karvoitus, miksi se koetaan niin ongelmalliseksi ja miksi ihmeessä me olemme oppineet sitä inhoamaan.

Sitä mukaa, kun karvani kasvavat ja häpeäntunne niiden mukana, tunnen yhä voimakkaammin tarvetta puhua tästä kaikesta ääneen. Miksi ihmeessä näin luonnollinen asia tuntuu niin nöyryyttävältä? Meidät on niin aivopesty karvattomaan naisihanteeseen, ettei suuri osa meistä tule kyseenalaistaneeksi sitä koskaan. Ajelemme kiltisti sääremme ja häpeämme, jos se on syystä tai toisesta jäänyt tekemättä.

Jenni Rotonen

Olen itse huomannut kiinnittäväni näihin ulkonäköasioihin, tai lähinnä niistä käytäviin keskusteluihin, entistä enemmän huomiota viime aikoina. Ja toivottavasti moni muukin, sillä mitä enemmän näihin kiinnittää huomiota, sitä enemmän ne myöskin särähtävät korvaan ja kuulostavat ikäviltä, vääriltä. Maailma onneksi muuttuu koko ajan, ja vaikka varsinkaan tänä vuonna nämä muutokset eivät aina niin kovin kivoja ole, on tämänkaltaisille muutoksille kyllä sijaa. Kehorauhaa, sydämen sivistystä, kanssaihmisten arvostusta ja toistemme kunnioitusta, niistä tuskin koskaan voi kylliksi puhua ja niitä tarpeeksi esiin nostaa. Oikein kivaa loppuviikkoa ja ollaan just niin ihania kuin ollaan, sen kokoisina ja näköisinä kuin ollaan <3

Korona, lomautus ja miltä nyt tuntuu

Viisi kuukautta. Kohta on viisi kuukautta siitä, kun viimeksi kuulin sanat “Cabin Crew, disarm the doors and cross-check.” Viisi kuukautta siitä, kun suurin osa meistä lomautettiin, kuukaudeksi aina kerrallaan mutta nyt jo iso osa meistä viideksi yhteensä. Viideksi pitkäksi kuukaudeksi. Kun lomautusmeili kilahtaa puhelimeen kuun lopussa on olo aina aika toivoton, taas minä, kellä kävi parempi tuuri tässä kuussa? Muutamat onnekkaat ovat päässeet töihin hetkeksi, tämän huomaan aiheuttaneen itsessäni epämiellyttäviä ajatuksia joita tietoisesti yritän vältellä. Miksi tuo enkä minä? Enkö osaa työtäni? Eikö minua arvosteta? Nämä kaikki ajatukset ovat täysin turhia järjellä ajateltuna, sillä siellä ei meitä kukaan yksitellen töihin valitse tai lomautukseen tuomitse, näin isosta työntekijämäärästä se olisi jo täysin mahdotonta käytännön tasollakin. Mutta silti. Vaikea olla tuntematta itseään tarpeettomaksi tai jollain tavoin kelpaamattomaksi. Aiemmissa töissä osasin aina hieman edes ajatella oliko tekemäni työtehtävä ja saavutukset sellaisia, että selvisin läpi jälleen yhdet yt:t vai pitäisikö olla huolissaan. Nyt tällainen ajattelu on täysin ajanhukkaa, kaikki tapahtuu meidän taidoista, työpanoksesta, motivaatiosta tai mistään muusta erillisenä. Vähän niinkuin lapsena pelattiin entten-tentten-teelika-mentten ja yksitellen valkattiin joku pelistä pois.

Ensimmäinen kuukausi kului siinä oudossa koronakuplassa, johon meidät kaikki ympäri maailman vähän kollektiivisesti sysättiin. Some täyttyi leivonnaisista jos jonkinmoisista, ruokapadat porisivat liesillä ja uuni kuumeni aamusta iltaan. Siihen solahti helposti mukaan, tuntui, että pitäähän tässä nyt touhottaa kun kaikki muutkin. Sitten tämä maaninen keittiömeno hieman hiljeni, seuraavaksi oli aika miettiä vapaaehtoishommia ja avustustöitä. Monella kollegalla oli valmiina jo sairaanhoitoalan koulutus ja he olivatkin – ja ovat edelleen – kuumaa valuuttaa työmarkkinoilla. Kouluttauduttiin, autettiin koululaisia netin kautta, kerättiin avustuksia, osallistuttiin nettijumppiin ja instakahvitteluihin (ja -viinittelyihin). Oltiin kaikki samassa veneessä, fiilis oli vähän kuin suuren suuressa virtuaalisessa leirikoulussa.

Tuli kevät, ilmat hellivät, oli aikaa tutustua lintujen kevätmuuttoon, tunnistaa eri lintulajien lauluja, valokuvata, miettiä pesintää ja poikasia. Lenkkeillä, lenkkeillä, lenkkeillä. Aloitin itsekin lopulta juoksuohjelman, kävelin lisäksi ja kuljin kameran kanssa valokuvaamassa kaikkea mahdollista. Aamukahvit laiturilla, iltakahvit kalliolla, päiväkahvit lenkkipolulla. Ei tavattu ketään livenä, lenkkipolulla väistimme kaikki toisiamme kiltisti, opimme käyttämään markettien kotiinkuljetuksia. Mietimme, että kyllä tämä tästä taitaa lutviutua, kerrankin saa olla viikonloput vapaana, lomautus tarkoitti ainakin säännöllistä elämänrytmiä meille lentotyöläisille. Valintakokeet aiheuttivat perheissä kenties hieman stressiä ja pitämättömät lakkiaiset, rippijuhlat ja häät tietysti harmittivat kenen kohdalle osuivat. Fiilis oli kuitenkin itselläni vielä ihan kiva, kaikenlaista puuhaa sitä keksi kotonakin ja siinä lähiympäristössä – ja kävinhän sentään viikon reissulla Utsjoella!

Mutta sitten. Tai nyt. Tai viime aikoina, kenties viime viikkoina. En ole ihan varma milloin nämä tunteet heräsivät. Tunteet, että olo on vähän kuin huijattu, kun koko ajan sitä uskoi tämän olevan parempaan päin, kiltisti kun vain malttoi kotona istua ja ihmisten seuraa vältellä. Päivittäin seurasi infograafeja, lukuja ja taulukoita ja ihasteli kuinka tartunnat vähenevät, sairaalapaikkoja vapautuu ja tilanne näyttää kaikin puolin paremmalta. Hieman enemmän kollegoja kutsuttiin takaisin töihin, itse istuin tattina sohvalla edelleen. Kunnes yhtäkkiä mikään ei enää mennytkään niin hyvin, vaan täysin päinvastoin. Koko homma tuntuu tällä hetkellä menevän pikavauhtia huonompaan eikä loppu enää häämötäkään silmissä. Ei eristysten, ei pandemian eikä lomautuksen. Ja nyt huomaan, että se todellakin vaikuttaa fiilikseen. En ole koskaan aikuisiällä ollut toimettomana kotona ja pikkuhiljaa olo alkaa olla erilainen kuin koskaan ennen. Tarpeeton.

Olen omalta osaltani siinä onnekkaassa ihmisryhmässä, joka introverttina ei koe moniakaan rajoituksia hankalina tai ahdistavina vaan olen ihan mielelläni nyt jo pian sen puoli vuotta lähinnä itsekseni ollut. Mutta myös minua ahdistaa ajatus, etten tiedä koska pääsen tekemään töitä. Tykkään olla kotona mutta tykkään myös siitä, että teen töitä elääkseni, saan sen palkan tililleni ja voin olla itseeni ja tekemisiini tyytyväinen. Se, että on introvertti ei vie pois sitä tosiasiaa, että elämään tarvitsee jonkin tarkoituksen voidakseen siitä täysin nauttia.

Meitä on monia tässä samassa tilanteessa, eri aloilta ja eri maista ja toivon meidän kaikkien vuoksi, että tämä lähtisi pian kehittymään parempaan suuntaan. Toivon myös, että löydämme itsellemme mielekästä tekemistä, olen saanut lomautuspäiviini sitä kaivattua sisältöä opiskeluista, juoksuharrastuksesta ja valokuvaamisesta. Kaikki asioita jotka haastavat mieltä ja aivoja ja saavat tuntemaan, että ehkä minustakin on johonkin, vaikkei tällä hetkellä töihin tarvitakaan. Ja kuka ties, tästä voi meille monelle aueta ovet aivan uusiin ratkaisuihin ja uusiin tuuliin elämässämme, aika näyttää – kenties lomautus olikin onnenpotku. Kuten kirjoitin aiemmin, vasta myöhemmin näemme kuinka ikävätkin ajanjaksot elämässä ohjasivatkin meitä lopulta juuri siihen oikeaan suuntaan. Kunhan vain maltamme odottaa ja katsoa.

Ne elämän eteentuomat yllätykset

Mistä alkaisin? Siitä hetkestä, jolloin sain päähänpiston kokeilla, josko minulla olisi rahkeita kokonaan uuteen työhön? Siitä, kun eteentulleet haastattelut, testit ja tehtävät selvitin ja sain tietää tulleeni työhön valituksi? Vai kenties siitä hetkestä, kun istuin silloisen, aivan ihanan ja upean, esinaiseni edessä ja irtisanoin itseni niin kovin rakastamastani firmasta, irtaannuin maailman parhaista työkavereista ja turvallisen tutusta, osaamastani, hallitsemastani viestinnän työstä? Kun hyppäsin huikealle 8 viikon matkalle uuteen ammattiin, harjoittelin savusukellusta, elvytystä, defibrillaattorin käyttöä, hätäsynnytyksiä, evakuointeja, itsepuolustusta, käsirautojen käyttöä, lentokoneen ovien sulkemista, opiskelin tuhansia sivuja ilmailulainsäädäntöä ja lentokoneiden manuaaleja? Siitä, kun ensimmäistä kertaa nousin taivaalle en matkustajana, vaan työtä tekevänä?

Lue lisää: Viestinnän ammattailaisesta lentoemännäksi

Aloitan kuintenkin siitä, kun kesällä 2016, vain neljä kuukautta uuden työn aloittamisen jälkeen, koin henkisen notkahduksen. Honeymoon uuden työn suhteen taisi olla tuossa vaiheessa ohi ja ikävä entiseen iski kuin leka, tuntui, että haluan palata oman työpöytäni ääreen, kirjoittamaan, suunnittelemaan ja projektien pariin. Jira! Excel! Word! Power Point! SAP! En ollut lainkaan varma, että olin tehnyt oikean ratkaisun jättäessäni tuon unelmieni ammatin taakseni ja hypätessäni siiville, kohti täysin erilaista elämää. Hetkittäin koin jopa suurta katumusta, olinko pilannut kaiken, oman tulevaisuuteni viestinnän saralla, toiveet tehdä tuota työtä enää koskaan? Haluanko sittenkään lennellä maasta toiseen joka päivä vaihtuvien työkavereiden kanssa? Mitä jos menisinkin anelemaan entiseltä työpaikaltani työtä takaisin, entistä työtäni, uutta työtä, ihan mitä vain työtä, kunhan vain pääsisin takaisin viestinnän pariin, vanhojen kollegoiden luo, takaisin tuttuun ja totuttuun. Mitä oikein ajattelin sieltä lähtiessäni?

Koska luonteeseeni kuitenkin kuuluu katsoa tilanteet loppuun saakka, annoin itselleni aikaa syksyyn. Kenties siihen mennessä tulen tulokseen, että palaan johonkin viestinnän hommiin ja unohdan tämän koko hairahdukseni taivaalle – tai sitten tykästyn uuteen ammattiini ja haluan siihen jäädä. Tällainen päätös ja oma deadline auttoivat rauhoittumaan ja unohtamaan jokapäiväisen tuskailun, pohtimisen, haikailun ja stressaamisen. Saatoin rentoutua ja keskittyä työhöni – ja antoihan se aivan erilailla myös aikaa bloggaamiselle, kun töitä ei koskaan tarvinnut ottaa iltapuhteiksi kotiin!

Tuli heinäkuu, ja uuden firmani viestinnästä Manti kysyi, olisiko minulla halukkuutta tehdä Instagramiin take over joltain sen kuun työreissultani. Tokihan suostuin, blogin ja Instan ollessa osana päivittäistä yksityiselämääni joka tapauksessa. Saisinpahan lisää mielekästä ajateltavaa murehtimisen sijaan. Heinäkuun puolivälissä (tarkkaan sanoen lensin sinne 10.7. ja aloitin takeoverin 11.7.2016) sitten suuntasin kohti Etelä-Koreaa ja valmistauduin sieltä materiaalia keräämään. Kamera mukanani kuljeskelin Incheonissa, kuvasin ja päivitin Finnairin Instagramiin. Kerroin  kuka olen ja mitä teen, vastailin kysymyksiin ja juttelin seuraajien kanssa. Sain myös toki uusia seuraajia henkilökohtaiselle tililleni, näistä seuraajista yksi kiinnitti heti huomioni: ranskalainen, hollannissa asuva insinööri-valokuvaaja, jonka upeita revontulikuvia olin joskus ihaillutkin. Täytyy myöntää, että kyllähän se sydäntä sykähdytti, kun valokuvausta ammatikseenkin tekevä kuvistani piti – tuli olo, että jotain olen tehnyt hyvin.

Tästä bambikuvasta kaikki siis sai alkunsa päivälleen neljä vuotta sitten 😉

Viikot kuluivat, luovutin Finnairin IG-tilin toisten haltuun ja jatkoin valokuvaamista, töitä ja haikailua menneeseen. Asia joka tosin nyt oli muuttunut oli uusi tuttavuus, jonka kanssa vaihdoimme sanan siellä toisen täällä, lähinnä Instagramin kuvien yhteydessä. Tiedättekö sen fiiliksen, kun joku täysin ventovieras tuntuu kovin tutulta ja helposti lähestyttävältä, kiinnostavalta? Kuin vanha ystävä jonka kanssa voit jakaa kaikki ajatuksesi ja joka saa sinut aina hyvälle mielelle? Vanha ystävä, mutta sellaisella kutkuttavalla twistillä… Sellainen oli fiiikseni, kun tämän uuden ihmisen kanssa kirjoittelimme. En tiennyt hänestä muuta kuin mitä Instagramin valokuvat kertoivat, en ikää, ulkonäköä tai mitään muuta henkilökohtaista – hän kun ei tililleen sellaisia lainkaan postannut. Silti tuntui, kuin olisin tuntenut hänet jo kauan. Keskustelut pitenivät, siirtyivät Facebookin kautta Whatsappiin ja jatkuivat joskus kuusikin tuntia kerrallaan – kuinka voikin jonkun kanssa olla niin hauskaa, niin helppoa kommunikoida? Aamun ensimmäisenä ja illan viimeisenä ei mielessä enää ollut somen tarkistaminen vaan tämän elämääni yllättäen ilmestyneen ihmisen kanssa juttelu. Tuntui, että noiden satojen tuntien aikana opimme toisistamme kaiken ja enemmän, ja muutaman kuukauden jokahetkisen viestittelyn jälkeen oli selkeää, että ainoa asia jonka voimme tehdä, oli tavata livenä, ilman FaceTimeä, Whatsappia tai Instagramia.

Sovimme treffit lokakuiselle päivälle, luonnollisestikin lentokentälle, mihinkä muuallekaan. Itse lensin paikalle suoraan Shanghaista, hän Amsterdamista, ja tapasimme lentokentän tuloaulassa. Ja se jännitys, se oli jotain aivan kamalaa! Laitoin viestiä koneesta poistuessani ja pyysin, voisiko käydä ostamassa minulle kahvin – yläkerran kahviosta, sillä pidin enemmän siitä kuin Starbucksin versiosta 😀 Jotainhan minun oli keksittävä, että minä olisin se, joka on ensimmäisenä paikalla ja saisin odottaa turvallisesti jonkin tolpan takana…. Ja sieltä hän sitten pian saapui, kahvikuppi kädessään, niin tuttuna ja niin jännittävän uutena. Tuosta hetkestä alkoi meille molemmille uusi elämä, tuo hetki sinetöi sen, jonka jo molemmat olimme niiden pitkien, lukuisten keskustelujen aikana tajunneet. Tästä alkaisi loppuelämämme taival yhdessä.

Kyseisestä kohtaamisesta lentokentällä on nyt neljä vuotta, ja vaikka etäsuhteessa eläminen ja kahden maan välillä reissaaminen ja kahdessa kaupungissa asuminen, molempien työmatkat ja epäsäännölliset aikataulut eivät asioita ainakaan helpota, olemme tässä, edelleen niin onnellisina, edelleen rakastuneina, edelleen joka päivä yhtä sitoutuneina, kaikki ihana edessämme. Insinöörin ajattelumallit helpottavat niinä hetkinä, kun minun hösellykset ja yliajattelut meinaavat saada otteen mielestäni. Hän tuo suhteeseen sen järjellä ja logiikalla ajattelun, ja minä taidan tuoda soppaan sitten taas sen hieman höselömmän puolen, hoidan sen kaiken stressaamisen ja ylireagoinnin – tasapainoahan tarvitaan, eikö? Mutta pääasia on, että tämä sattuma tapahtui ja kaikki kuljetti meidät tähän päivään ja moniin tuleviin.

Ja tämä on se, mistä olen myös puhunut muutamalle yleisölle: jokaisella elämän käännekohdalla on tarkoitus, tarkoitus joka ei välttämättä ole nähtävissä kuin vasta myöhemmin, elämää taaksepäin katsellessa. Vaikka niin kamalasti kirpaisikin työpaikan vaihtaminen ja sitä ehkä jopa hetkellisesti kovastikin kaduin, lopputuloksen tietäen tekisin saman aivan varmasti uudelleen. Joitan sattumuksen tuomia asioita ei vain koskaan voi ennustaa eikä niitä haluaisi suunnitella mitenkään toisin. Minun työpaikanvaihdolla oli kuin olikin tarkoituksensa – onneksi päätin antaa itselleni aikaa enkä silloin kesäkuussa lähtenyt muille teille. Jos pysähdyt miettimään omaa elämääsi, ja siinä olleita käännekohtia, huomaat tämän helposti. Käännekohdat voivat olla iloisia, ne voivat olla surullisia, ne voivat olla rankkoja. Mutta niistä jokaista on tarvittu, että olet juuri tässä hetkessä, juuri tässä vaiheessa elämääsi. Olet se sinä, joka juuri nyt olet.

Niin ja se tarinan opetus? Aina kannattaa suostua, kuin pyydetään mukaan johonkin uuteen – se voi johtaa vaikkapa elämäsi rakkauden luo 😉

Maailma on sinun

Tänään monessa kodissa vietetään tunteikasta päivää. Lapsi, nuori tai nuori aikuinen on saanut todistuksensa, joku päättää alakoulun, toinen yläkoulun, yksi lukion, yksi valmistuu ammattiin. Kaikki yhtä arvokkaita, kaikki tämän hetkensä ansainneet. Virstanpylväät ovat tärkeitä elämässä, niitä on aina syytä juhlistaa – erityisesti aikana, jolloin kaikki tuntuu olevan päälaellaan. Tänä keväänä joka ikinen kouluvuoden taputellut on stipendin arvoinen, ei ole ollut helppoa heillä kellään elää tässä muuttuvassa, oudossa arjessa ja yrittää siinä koulusta suoriutua. Toivottavasti jokainen osaa olla myös tämän vuoksi itselleen armollinen jos tuntuu, ettei sitä omaa haluamaansa ole pystynyt saavuttamaan. Meillä, ja ennen kaikkea sinulla, on aikaa.

Muistelin aamulla omaa ylioppilasjuhlaani, sitä aamua ja niitä tunteita. Kun maailma oli meidän, ja me oltiin valmiita kohtaamaan maailma omien siipiemme kannattelemina. Suuria unelmia, suuria toiveita, hieman jännitystä ja kenties vähän pelkoakin. Intoa ainakin rutkasti. Ja mielessä ajatus siitä, kuinka tästä seuraavaksi lähdetään opiskelemaan se viimeinen rutistus, saadaan työpaikka, ollaan töissä ja jäädään sitten jonain päivänä ansaitulle eläkkeelle. Niinkuin vielä vanhempamme tekivät. Mutta maailma on muuttunut, asenteet, mahdollisuudet, normit ovat muuttuneet. Emme enää ajattele olevamme sen yhden ammatin pauloissa loppuikäämme, emme ajattele opintojen olevan ne yhdet ja ainoat, emme usko olevamme valmiit sen ensimmäisen tutkinnon suoritettuamme. Ja se on hyvä.

Miettikää, mikä paine ja stressi siinä on, kun yrittää nuorena, aikuistumisen ja itsenäistymisen sekamelskassa, vielä keksiä sen asian mitä haluaa tehdä koko loppuelämänsä ajan. Täysin kohtuuton ajatuskin, eikö? Huomattavasti parempi, armollisempi ja lempeämpi on ajatella niin, että ottaa sen ensimmäisen askelen, opiskelee ehkä sen ensimmäisen tutkinnon tai valmistuu siihen ensimmäiseen ammattiin – ja katsoo sitten mihin se elämä vie. Kenties kesken opintojen huomaat, että hei, tämähän ei ole yhtään sitä mitä haluan ja se on todellakin ok. On ok vaihtaa opintojen suuntaa, on ok huomata, että se mitä luuli haluavansa ei sitä olekaan. On ok vaikka valmistuminen viivästyisi kun elämä vie hetkeksi muualle. Maailma on aina muutoksessa, ei siis meidänkään tarvitse onneksi jämähtää paikoillemme. Meidän ei tarvitse tulla valmiiksi, mutta ei myöskään tarvitse ajatella että olemme muka jotenkin keskeneräisiä. Voimme aina opiskella lisää, voimme vaihtaa ammattia, voimme muuttaa elämäämme. Voimme muuttua. Mutta olemme aina kokonaisia ja juuri täydellisiä sellaisena kuin olemme, tutkinnolla tai ilman.

Tärkeämpää kuin mikään opiskelu tai titteli on aina nimittäin se, että opit tuntemaan itseäsi. Opit rakastamaan ja hyväksymään itsesi ja sen millainen olet. Opit olemaan itsellesi armollinen ja opit kestämään myös niitä elämässä eteen tulevia epävarmuuksia, huonoja hetkiä, vääriä päätöksiä ja pilalle menneitä suunnitelmia. Ja pääsemään niistä yli. Kasvatat resilienssiäsi ja kasvat ihmisenä. Teet päätöksiä sen perusteella mitä itse haluat ja koet sinulle hyväksi, elät omannäköistä elämääsi. Kunnioitat muita mutta et ole muiden ovimattona, rakastat toisia mutta rakastat itseäsi vielä enemmän. Kuuntelet neuvoja ja ohjeita mutta kuuntelet myös omaa sydäntäsi. Et vahingoita toisia mutta ennen kaikkea et vahingoita itseäsi, omaa sisintäsi, omia ajatuksiasi, omaa minuuttasi. Ennen kaikkea, avaa sydämesi rakkaudelle, toisten kunnioitukselle ja itsesi hyväksynnälle, näillä pääsee elämässä jo pitkälle. Sydämen sivistys avaa monia ovia.

Maailma on minun, maailma on sinun
Maailma on tehty meitä varten
Jokainen tänne jonkun jäljen jättää