Nytku eletään ja koetaan, ei mutku tai sitku

Nytku-mutku-sitku

Elätkö nytku vai vietteleekö mutku ja sitku sinuakin?

Tiedättehän, miten aina ollaan mietitty ja luettu artikkeleitakin siitä vähän jokaista vaivaavasta viivyttelystä elämässä, siitä sitku ja mutku -tyyliin elämisestä. Että miten ei pitäisi sitkutella ja mutkutella vaan tarttua toimeen juuri nyt, nyt kun siihen on mahdollisuus. En usko, että koskaan ennen tämä nytku-tilanne on tuntunut yhtä todelliselta kuin tänään, tässä maailmassa mitä juuri nyt elämme.

Viime viikot ovat konkreettisesti näyttäneet, että aivan mitä tahansa voi tapahtua. Todellakin aivan mitä tahansa. Asioita, joita ei kukaan olisi villeimmissä unissaankaan osannut kuvitella. Uusimaa eristetty, sadat tuhannet ihmiset joutuneet lomautetuiksi käytännössä katsoen yhdessä yössä, liikkeet ja ravintolat suljettu, lomamatkat peruttu, matkustaminen ja monessa maassa ihan pelkkä kotoa poistuminen kielletty, sanomalehdet seuraavat hetkestä hetkeen eri maiden kuolinlukuja. En minä ainakaan olisi osannut tällaista kuvitella. Nytku olemme tässä tilanteessa, onko aika luopua ajattelemasta sitku tai mutku?

Viime päivinä olenkin päättänyt ottaa enemmän tuumasta toimeen -asenteen, lopettaa asioiden loputtoman vatvomisen ja sen sijaan ryhtyä hommiin vähän niinkuin agile-tekniikalla: kokeillaan ja jos ei toimi niin vaihdetaan suuntaa, tehdään korjaavia toimenpiteitä ja taas kokeillaan. Eikä vaan odotella että maailma olisi ensin valmis, ennen kuin voin tehdä asiat x, y ja z. Ehkä se ei koskaan ole, ehkä tämä nyt on se hetki jolloin meidän tulee toimia. Nytku olemme tässä. Oli se sitten kosinta, työpaikan vaihto, uusi asunto, uusi opiskelupaikka, elämänhaaveen toteuttaminen – go for it! Mitä jos joskus, sillä hetkellä kun olet suunnitellut tuon jonkin asian tekeväsi, maailma päättääkin sanoa EI, kuten se nyt teki? Mutku mun piti just tänään siellä Pariisissa olla!

Tänä aamuna minun oli tarkoitus herätä Pariisissa. Sitku ehdin Pariisiin. Syödä aamupalaksi croissant, juoda kupillinen kahvia ja lähteä kävelemään keväisiä Pariisin katuja. Sitku saan nauttia. Viettää syntymäpäivääni shampanjaa nauttien. Mutta nytku. Heräsin Lahdessa, katselen ympärilleni asunnossa jossa ei enää löydy mitään siivottavaa, asunnossa, jonka pakastin pullottaa leivonnaisia joita olen ajan tappamiseksi leiponut. Asunnossa, jossa yleensä rakastan olla mutta josta nyt niin kovasti kaipaan pois. Kaupungille kahville. Ravintolaan syömään. Töihin taivaalle. Layoverille vaikka sinne Shanghaihin. Pussaamaan siskon vauvaa. Tehdä kaikkea, mikä aiemmin oli kiinni vain siitä viitsinkö tehdä, nyt siitä, että se on meiltä kiellettyä. Ja todellakin käydä hommiin kaikkien niiden asioiden kanssa, joita tähän saakka olen vain mielessäni pyöritellyt. Now or never, näin se vaan näyttää menevän! Onko sulla joku juttu mitä olet aina siirtänyt odottamaan sitä kuuluisaa parempaa hetkeä? Sitku on aikaa ja rahaa, mutku nyt ei ehdi?

Osaatko elää hetkessä, onko pakko multitaskata?

Tuntuu, että maailma pyörii koko ajan hurjemmalla, alati kiihtyvällä nopeudella. Uutisotsikot muuttuvat joka minuutti, Twitterissä käydään satojen kommenttien mittaiset keskustelut kahvitauon aikana, jos niitä et ehdi lukea on keskustelu jo auttamattomasti ohi kun itse löydät omaa sanottavaa asiaan. Instagram, Facebook, Snapchat, Messenger, kaikki tuottavat uutta materiaalia joka ikinen hetki, aina jossain päin maailmaa on päivä. Sosiaalinen maailmamme ei enää hiljene hetkeksikään, ei koskaan.

Olen aina ollut mitä suurimmissa määrin sosiaalisten medioiden, siellä tapahtuvan viestinnän ja kaiken digitaalisuuden puolestapuhuja. Niinpä olen yllättynyt suuresti huomatessani, että olen väsynyt tuohon kaikkeen. Väsynyt siihen, että mihinkään ei tunnu olevan aikaa keskittyä, siihen, että tunnen itseni hetki hetkeltä tyhmemmäksi – ei muka ole aikaa keskittyä lukemaan kirjaa, tai kunnollista pitkää artikkelia. Olo on jatkuvasti levoton ja sormet hakeutuvat refleksinomaisesti puhelimelle ja klikkaavat tuon tuosta auki jonkin sovelluksen – jonka olen ehkä muutama minuutti sitten viimeksi avannut.

Oikeastaan kaipaan niitä Facebookin alkuaikoja, muistatteko niitä, kun vielä kerrottiin ihan siitä omasta tavallisesta päivästä, juteltiin niitä näitä. Se oli sitä sosiaalista mediaa, joka lähensi ja toi lähemmäs, juteltiin ulkomailla asuvien ystävien ja sukulaisten kesken, jaettiin päivityksiä (joille ehkä nykyään naurettaisiin) siitä, mitä aikoo tehdä ruuaksi ja meneekö illalla salille vaiko kirjastoon. Simppeliä ja arkista, helppo samaistua ja mukava tapa viettää hetki kaverin kanssa kommenteissa jutellen. Joskus kaipaan noita makaronilaatikkoaikoja, nyt kun kaikki some-virrat suoltavat vain täydellisesti mietittyä sisältöä, toinen toistaan upeampia kuvia ja harkittuja sanoja.

Riittämättömyyden tunne seuraa tuota levottomuutta. Riittämättömyys siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä valokuvaaja, tarpeeksi nokkela twiittaaja, tarpeeksi sanavalmis linkedIn-bloggaaja, tarpeeksi kiinnostava millään mittarilla mitattuna. Aina löytyy parempia, sehän on aivan tosiasia. Mutta kun tämä lumipalloefekti lähtee kerran liikkeelle ja huomaa, ettei riitä mihinkään, sitä on enää vaikea pysäyttää. Liikaa vertailukohteita, liikaa kaikkea. Mietin, että jos näin aikuisellakin iällä kokee tällaisia tunteita, mitä se lienee sitten nuoremmilla.

Teen kymmentä asiaa kerralla, ja mikään niistä ei etene. Keskeytyksiä on liikaa, keskittymiskyky vaipuu nolliin. Aamulla ensimmäisenä, illalla viimeisenä, yöllä herätessä – käsi hakeutuu puhelimelle, siellä tutuille sovelluksille ja uni onkin jo tiessään. Paljon kuvaa se, ettei keskittymiskyky riitä edes kymmenminuuttisen meditaation ajaksi, vaan silloinkin meinaa vahingossa käsi hamuta puhelimelle, mieli karkaa suunnittelemaan ja pian meditaatio vain pyöriikin taustalla, kun teen jo jotain aivan muuta. Haastoin nyt itseni viikoksi keskittymään vain ja ainoastaan tuohon meditointihetkeen, laitan puhelimen älä häiritse -tilaan ja olen läsnä.  Calm App 7 Days of Focus -meditaatioharjoitteen ensimmäisen osan sain suoritettua lähes puhtain paperein, kerran rävähti silmät auki kun tuli tekemistä mieleen, mutta sain itseni pakotettua takaisin keskittymään vain hengitykseeni.

Koska olen huomannut, että sosiaalisen median selailu on oikeastaan vain tottumus suurilta osin, poistin toistaiseksi puhelimesta kaikki nuo sovellukset, jätin vain sähköpostin ja uutiset. Instagram-tilini poistin hetkeksi käytöstä kokonaan, siksi aikaa, että pääsen tästä tavasta ja tottumuksesta eroon. Olen huomannut, että postaan mieluummin Instaan kuin blogiin, todennäköisesti juuri siksi, että se tapahtuu nopeammin, ilman suuria keskittymisiä ja yhden asian kanssa puuhaamista. Niinpä tämä tapa ja tottumus täytyykin katkaista. Keskityn nyt kirjoittamaan blogiin ja lukemaan kirjoja äänikirjojen sijaan, niissäkin kun on mahdollista sitten tehdä montaa asiaa samanaikaisesti, eikä oikeastaan tarvitsekaan keskittyä kuuntelemiseen.

Onko muita, joita tämä kaikki on alkanut ahdistamaan? Itse muuten huomasin, että tätä kirjoittaessani meinasi käsi ojentua varmaan kymmenisen kertaa puhelinta kohden, mutta koska olin tämän nyt ottanut tietoisesti huomioon, pystyin liikkeen pysäyttämään ja annan puhelimen olla – kuinka kauan, sitä en osaa sanoa, jos aluksi ihan vain paria tuntia yrittäisi? 🙂

On ihan ok olla hattaranössö

hattaranössö_bonjourpositivity

Kiritisoi. Arvostele. Hyökkää. Nostata somemyrsky. Aiheuta Twitter-skandaali. Nokittele. Vähättele. Etsi muiden virheet ja mässäile niillä. Tätä tuntuu netti olevan pullollaan nykyaikana. Ole enemmän, yritä kovemmin, kohoa korkeammalle, saa enemmän tykkäyksiä.

En ole luonteeltani kärkäs ihminen, enkä negatiivisuudessa pyöriskelijä. Pyrin löytämään sopuisan ratkaisun ongelmatilanteissa, pyrin näkemään huonoissakin hetkissä sen pikkuriikkisen auringonsäteen. Sen sijaan, että mässäilisin huonoissa fiboissa tai ikävissä kommenteissa tai ihmisissä, pyrin ohittamaan ne ja unohtamaan ne pikimmiten.

Ihailen suuresti bloggaajakollegoitani, joilla on sana hallussa ja terävä kynä, huikeita ideoita ja niiden vielä huikeampia toteutuksia. Viherrän jopa kateudesta välillä, se myönnettäköön. Mutta minä en sellaiseksi muutu, vaikka yrittäisin kuinka ja väkisin jos sellaista tekstiä väännän, kokee lukijakin jo myötähäpeää. Koska se ei tulisi sydämestä, se ei olisi minua.

Toiveeni on kuvin ja sanoin, puhutuin ja kirjoitetuin, inspiroida, tuoda hyvää mieltä, rohkaista, kannustaa, antaa unelmia ja synnyttää matkakuumetta. Koska sellainen on minulle luontaista.

Tykkään katsella kauniita Instagram-kuvia, kuvia jotka inspiroivat ja saavat olon hyväksi.

Tykkään twiittailla asioista, joista on kiva keskustella, asioista, jotka nostavat positiivista fiilistä.

Tykkään kertoa Facebookissa mukavista ja hauskoista tapahtumista.

Tykkään kertoa ihmisille livenä positiivisista ja innostavista asioista.

Tykkään katsella kuvia ja videoita söpöistä eläimistä.

Tykkään hömppäkomedioista.

Tykkään kirjoittaa mukavia asioita, fiilistellä hyviä juttuja, tuoda jonkinlaista tähtipölyä arkiseen päivään.

Tykkään kaikesta kauniista, simppelistä, hyväntuulisesta ja harmonisesta.

Tykkään positiivisuudesta ja optimistisesta asenteesta. Ja sarkasmista myös. Kunhan ei olla ilkeitä.

Ja nyt olen päättänyt, että tämä kaikki on ihan ok, ei mun tarvitse yrittää muuttua muuksi.

En tule koskaan tekemään ekstremevideoita hurjista seikkailuistani, en tule kiipeämään paljasjaloin Mount Everstin huipulle enkä yöpymään yksin iglussa keskellä jääerämaata. Mutta olen nyt vihdoin ymmärtänyt, ettei se haittaa. Ei haittaa, vaikken olekaan uraauurtava bloggaajaguru, en mieltäjärisyttävien videoiden tekijä tai edes viiltävien ja teräväkynäisten arvosteluiden kirjoittaja. Minä olen minä ja tyytyväinen juuri tällaiseen tekemiseen. Vähän hattaraiseen, vähän vaaleanpunaiseen, vähän tunteelliseenkin. Minun näköiseen. Jokaiselle meistä on se ikioma paikka täällä johon juuri me sovimme kaikkein parhaiten eikä kukaan muu. Paikka, jossa saamme olla juuri sellaisia kuin olemme, hurjia tai nössöjä, upean teräväkynäisiä tai sitten tylsemmällä varustettuja, ihania omalla tavallamme. Jokaiselle on tarvetta ja tilausta aivan varmasti.

Onneksi meitä on niin monenlaisia, kovin olisi muutoin tylsää tämä elämä ja bloggaaminenkin!

Viestinnän ammattilaisesta lentoemännäksi

Tänään vietetään Finnairin 95-vuotisjuhlaa ja ajattelin hieman valottaa mietteitäni uranvaihdoksesta jonka tein. Olen nyt reilun kahden ja puolen ajan työskennellyt pilvien päällä, mannerten välillä ja merten yllä. Olen tutustunut moneen reilusta kahdestatuhannesta työkaveristani, mutta vielä enemmän on tutustumatta, moni on yhä vain nimi Instagramissa tai Facebook-keskustelussa.

Kun siirryin asiantuntijan tehtävistä asiakaspalveluun, silloisen Soneran viestintähommista Finnairin siiville, koin aluksi suuria muutoskipuiluja. Olin tottunut moneen asiaan joka nyt muuttui aivan kokonaan, ja ne meinasivat aluksi muodostua liian suureksi. Jopa niin, että välillä harkitsin paluuta meneeseen, lakki kourassa entisten esimiesten luo astelemista ja edes jonkin, minkä tahansa, työn saamista. Mitkä asiat sitten näin kipua tuottivat ja mitä niistä ajattelen nyt?

Työkaverit

Ensimmäinen ja varmasti yksi suurimmista muutoksista oli se, etten enää kuulunut omaan pieneen tiimiin. Olin saanut nauttia tutuista ja turvallisista työkavereista vuosien ajan. Omassa tiimissäni oli vain viisi henkeä mutta meidän 4-kerros Vallilassa oli hyvinkin tiivis ja toisensa tunteva porukka, kun markkinointi, viestintä, tuote ja online yhdessä siellä aikaamme ja työpäiviämme vietimme. Minulla oli oma paikka, johon aamulla kahvini kanssa parkkeerasin, kollegoiden kanssa tunsimme toisemme ja tiesimme nenän asennosta millä tuulella kaveri on, miten projektit etenevät ja milloin on syytä lähteä jutustelemaan kahvikupillisen äärellä. Yhtäkkiä olin sitten tilanteessa, jossa tiimi esimiehineen vaihtuukin päivittäin, joka työvuorossa sinut heitetään uuteen 3-12 henkiseen porukkaan, jossa sinun tulee pystyä työskentelemään saumattomasti ensiminuutista lähtien, tulee sitten eteen sairaskohtaus, lennon viivästys tai muu ongelmatilanne. Tällaisessa työssä tiimiytyminen on kaiken A ja O, ja siitä olenkin kirjoittanut LinkedInissä. 

Aluksi tämä oli se itselleni vaikein asia, tuntui, että joutuu joka työvuorossa aloittamaan kaiken alusta, ikäänkuin todistamaan itsensä ja taitonsa aina vain uudelleen – mutta kaikkeen näköjään tottuu! Kaiken pohjana on jokaisen ehdoton ammattitaito sekä luottamus kollegaan ja hänen kykyihinsä ja ammatitaitoonsa tilanteessa kuin tilanteessa. Nykyään näen sen jo itse asiassa mielettömänä rikkautena, kun saa tavata jatkuvasti uusia, huikean osaavia tyyppejä. Niin monta erilaista elämää, tarinaa ja taustaa, niin monta upeaa tyyppiä. Olisikin mieletöntä joskus kirjoittaa juttusarja jossa esittelisin kollegoideni “salattuja taustoja”, sieltä löytyy nimittäin aivan kaikkea tohtorista vuorikiipeilijään, eri alojen MM-mestareista opettajiin, sairaanhoitajiin ja muusikoihin – istuupa siellä ohjaamon puolella ainakin yksi lääkärikin. Kollegat ovat tässä työssä päivien piristys ja öisten lentotuntien pelastus kaikin puolin!

Asiakkaat

Entäpä sitten se toinen suuri muutos, eli työskentely todellisessa asiakasrajapinnassa. Parhaimmillaan, kiireisimpinä päivinä voit olla kasvokkain tekemisissä jopa reilun 800 asiakkaan kansssa. Siis yhden päivän aikana. Tämä on mieletön määrä ja miettikää, kuinka monta upeaa asiakaskohtaamista tuohon voi mahtua. Olen tavannut näiden vajaan kolmen vuoden aikana uskomattoman ihania ihmisiä, kuullut huikeita kertomuksia, päässyt osalliseksi suloisiin hetkiin – ja sitten myös niihin vähemmän ihaniin. Koska kaikki ei aina ole pelkkää ruusujen terälehtiä, myös niitä piikkejä toki mukaan sattuu, ja niistä kurjimmat ovat aina asiakkaiden terveyteen liittyviä. Onneksi suurin osa tilanteista päättyy hyvin, kiitos hyvän ensiapukoulutuksemme ja välineistön sekä kontaktiverkoston. Tämä myös suuri muutos entiseen – ei viestintähommissa liiemmin defibrillaattorin käyttötaitoa tai kykyä tunnistaa erilaisia sairaskohtauksia tarvinnut.

lentoemännäksi finnair

Oma aika

Oma aika on ollut itselleni aika uusi konsepti, ja nykyään olen oppinut nauttimaan siitä. Siinä missä aiemmin ei koskaan oikeastaan voinut täysin heittäytyä vapaalle (ne meilit eivät sieltä pyyntöineen mihinkään loman mittaan kadonneet, joten kyllä niitä aina tuli läpi käytyä), nykyään olen jo täysin sinut sen kanssa, että kun työpaikan oven sulkee, ei tarvitse työjuttuja enää lainkaan miettiä. Sata päivittäistä meiliä on vaihtunut yksittäisiin, ja tämä oli aluksi outoa. Eikö minua enää tarvita? Ketään ei kiinnosta mielipiteeni? Olenko täysin turha? Eikö minua tarvita edes yhteen pieneen kommentointikierrokseen, pikaiseen palaveriin tai nopeaan Skype-meetingiin?

Mutta kuten sanoin, olen tämänkin kanssa nykyään erittäin sinut ja nautin vapaistani täysin rinnoin. Työn ja vapaan raja ei elämässäni koskaan ole ollut näin selkeä ja tarkka, ja välillä nautin siitä, välillä en niin kamalasti, tämä lie ihan normaaliakin. Kaipaan useasti projekteja, kaipaan sitä tunnetta, että saa jonkin pitkän työn alla olleen jutun valmiiksi, sitä, että lähtee projektitiimin kanssa hyvin ansaitulle päättäjäislounaalle ja alkaa sitten suunnitella seuraavia hommia. Onneksi olen saanut olla mukana muutamassakin projektissa, ja kenties näitä on jatkossa luvassa lisääkin. Ja plussapuolena, tämän työn myötä on aivan eri tavalla aikaa tehdä freelancer-pohjalta pieniä viestinnän töitä, sekä tietysti kirjoitella tänne ja Instagramiin.

Ajanhallinta

Etätöitä ei luonnollisestikaan enää ole, eikä hirveästi muutakaan omaa työajan hallintaa. Tämä on miinus sikäli, että et koskaan tiedä voitko osallistua vaikkapa isänpäivälounaalle tai lapsen kevätjuhliin. Ennen kun pystyi itse suunnittelemaan hyvin paljon oman viikkokalenterinsa, ei siihen enää ole mahdollisuuksia. Voit aina toivoa tiettyjä vapaapäiviä, tiettyjä työvuoroja ja tiettyjä lentoja, mutta näiden toiveiden läpimeno ei ole aina kovinkaan todennäköistä. Tämä vaikeuttaa luonnollisesti oman elämän suunnittelua, varsinkin, kun seuraavan kuun työvuorot saa tietää vasta 7 päivää ennen kuun alkua. Kesäloman ajankohta ei koskaan ole täysin varma, talviloman vielä vähemmän. Kaltaiselleni järjestystä, suunnitelmia ja listoja rakastavalle tämä jatkuva epävarmuus on välillä todella stressaavaa, ja asiaa ei tietysti helpota kulkeminen vapaalla kahden kodin, Hollannin ja Suomen, välillä. Osa vapaista menee usein aikaeropöhnästä toipuessa, joskus enemmän joskus vähemmän. Mutta plussapuolena tästä kaikesta on sitten ne lukemattomat arkivapaat, kolmen päivän vapaat, neljänkin päivän vapaat. Kaikella on hyvät ja huonot puolensa.

lentoemännäksi

Summa summarum, monesti kaiholla muistelen menneitä työpäiviäni, työkavereita joita enää ennätän tapaamaan aivan liian harvoin, työtehtäviä joita rakastin kovasti. Mutta tilalle olen saanut aivan yhtä mahtavia työkavereita, uskomattomia kokemuksia ja kohtaamisia ympäri maailman, ymmärrystä ja näkemystä yli kulttuurirajojen, alati vaihtelevia työpäiviä. Näistä kaikesta olen äärettömän kiitollinen ja tajuan joka hetki, kuinka onnekas olenkaan. Olen myös oppinut, että me emme ole tittelimme, me emme ole pelkästään ammattimme. Jokaisesta työstä löytyy ne pilvisemmät hetket auringon vastapainoksi – ja ainakin se on tämän nykyisen ammattini eduksi sanottava, että tässä konttorissa paistaa aurinko joka päivä! <3

Jos sulla on mielessä, että uskallatko lähteä vanhasta ja yrittää jotain muuta, lähde. Tee, koe, yritä, onnistu, pety, yritä uudelleen – me ollaan täällä kuitenkin vain kerran, enkä halua, että viimeinen ajatus olisi “kunpa mä olisin kokeillut” vaan “vitsit, aivan mahtavaa että tuotakin lähdin tekemään, noitakin asioita sain elämäni aikana kokea”!

Mikä Pokemonissa tai Konmarissa ärsyttää?

Voi luoja, toikin pelaa Pokemonia, ei silläkään muka muuta tekemistä elämässään ole… Siis uskomatonta, toikin on mukana siinä KonMari-kultissa, täysin sekaisin se taitaa olla… Huom, mä en sitten todellakaan pelaa Pokemonia enkä konmarita kotiani, enkä tajua tällaisia ihmisiä lainkaan… Mulla on parempaakin tekemistä (lue: olen teitä fiksumpi) kuin moiset lapselliset touhut…

Viime aikoina sosiaalinen media on jakautunut kahtia: on niitä, joiden mielestä on virkistävää ja hauskaa, ehkäpä jopa leppoisaa ja silmiä avaavaakin touhuilla vaikkapa Pokemonien kanssa. Sitten on ne toiset, jotka jyrkästi nämä touhut tuomitsevat lapsellisina, naurettavina, turhina hömpötyksinä, hölmöjen touhuna. Lehtien kolumnistit kilvan kirjoittavat KonMaria kritisoivia ja sille naureskelevia artikkeleja, tuomiten konmarittavat säälittäviksi, tavaroita hukkaan heittäviksi, helppoheikin viettelemiksi joutuneiksi idiooteiksi.

Mikä tässä ihmisiä ärsyttää niin kovin? Se, että aiemmin tietokoneisiin napanuoralla kiinni olleet ovat lähteneet ulos ja – herranjestas – kävelevät siellä kilometrien lenkkejä aamusta iltaan (huom, teini heräsi sunnuntaiaamuna seitsemältä ja lähti keskustaan etsimään Pokemoneja!)? Se, että ihmiset tutustuvat uusiin tyyppeihin, pitäessään hauskaa tämän uuden pelin kanssa? Se, että joku saa rohkeutta irtaantua huonosta parisuhteesta tai vaihtaa työpaikkaa, kun on KonMarin kirjaa lukenut? Se, että joku ei halua enää vain tyytyä elämässään, vaan haluaa tehdä siitä juuri itselleen täydellistä, aloittaen kodin järjestelystä?

Mikä sitten olisi se oikea, aikuinen, tapa elää? Murjottaa kotona illat tv:tä katsoen tai olutta juoden? Elää tyytymätöntä elämää vailla rohkeutta tehdä niitä tarvittavia muutoksia, koska muut saattavat sanoa jotain ikävää? Pitää naama peruslukemilla aina ja iänkaikkisesti, sillä eihän tänne olla hauskaa tultu pitämään vaan kärsimään ja sitkuttelemaan elämä läpi? Vai ärsyttääkö siinä se, ettei itse joko kehtaa tai pysty Pokemonia pelaamaan tai konmarittamaan asuntoaan?

Niin kauan, kun ihminen ei pelailullaan tai asunnon siivoiluillaan muita vahingoita, eikö annettaisi jokaisen tehdä elämällään juuri sitä, mitä haluaa? Ja jos itse ei halua vähän hassutella tai laittaa kotia/elämää/ajatuksiaan järjestykseen japanilaisin opein, annetaanko kuitenkin muiden niin tehdä, jos näin haluavat? Kukaan ei sinua pakota metsästämään yhtään Pikachua tai luopumaan yhdestäkään lakanastasi, joten voit vallan vailla huolia jatkaa omaa elämääsi eteenpäin, näistä hörhöistä välittämättä.

Minä taidan napata koiran mukaani ja lähteä katsomaan, saisiko tuon tarvittavan viiden kilsan lenkin näin aamutuimaan tehtyä, jotta uusi otus minulle kuoriutuisi – eilen jo 5 + 2 kilsan lenkit tuli käveltyä. Sen jälkeen voinkin keitellä kahvit niin ihanasti järjestyksessä olevassa, konmaritetussa keittiössäni ja viikata pyykit kauniisti kaappeihin. Ihanaa ja aurinkoista viikkoa itse kullekin, ja annetaan kaikkien kukkien (ja pokemonien) kukkia eikä oteta kaikkea niin kovin vakavasti!

P.S. Olipa eilen myös Vihreiden Ville Niinistö ja Emma Kari tavattu puistosta pokemoneilemasta – ihan parin muun tyypin kanssa…