Ne elämän eteentuomat yllätykset

Mistä alkaisin? Siitä hetkestä, jolloin sain päähänpiston kokeilla, josko minulla olisi rahkeita kokonaan uuteen työhön? Siitä, kun eteentulleet haastattelut, testit ja tehtävät selvitin ja sain tietää tulleeni työhön valituksi? Vai kenties siitä hetkestä, kun istuin silloisen, aivan ihanan ja upean, esinaiseni edessä ja irtisanoin itseni niin kovin rakastamastani firmasta, irtaannuin maailman parhaista työkavereista ja turvallisen tutusta, osaamastani, hallitsemastani viestinnän työstä? Kun hyppäsin huikealle 8 viikon matkalle uuteen ammattiin, harjoittelin savusukellusta, elvytystä, defibrillaattorin käyttöä, hätäsynnytyksiä, evakuointeja, itsepuolustusta, käsirautojen käyttöä, lentokoneen ovien sulkemista, opiskelin tuhansia sivuja ilmailulainsäädäntöä ja lentokoneiden manuaaleja? Siitä, kun ensimmäistä kertaa nousin taivaalle en matkustajana, vaan työtä tekevänä?

Lue lisää: Viestinnän ammattailaisesta lentoemännäksi

Aloitan kuintenkin siitä, kun kesällä 2016, vain neljä kuukautta uuden työn aloittamisen jälkeen, koin henkisen notkahduksen. Honeymoon uuden työn suhteen taisi olla tuossa vaiheessa ohi ja ikävä entiseen iski kuin leka, tuntui, että haluan palata oman työpöytäni ääreen, kirjoittamaan, suunnittelemaan ja projektien pariin. Jira! Excel! Word! Power Point! SAP! En ollut lainkaan varma, että olin tehnyt oikean ratkaisun jättäessäni tuon unelmieni ammatin taakseni ja hypätessäni siiville, kohti täysin erilaista elämää. Hetkittäin koin jopa suurta katumusta, olinko pilannut kaiken, oman tulevaisuuteni viestinnän saralla, toiveet tehdä tuota työtä enää koskaan? Haluanko sittenkään lennellä maasta toiseen joka päivä vaihtuvien työkavereiden kanssa? Mitä jos menisinkin anelemaan entiseltä työpaikaltani työtä takaisin, entistä työtäni, uutta työtä, ihan mitä vain työtä, kunhan vain pääsisin takaisin viestinnän pariin, vanhojen kollegoiden luo, takaisin tuttuun ja totuttuun. Mitä oikein ajattelin sieltä lähtiessäni?

Koska luonteeseeni kuitenkin kuuluu katsoa tilanteet loppuun saakka, annoin itselleni aikaa syksyyn. Kenties siihen mennessä tulen tulokseen, että palaan johonkin viestinnän hommiin ja unohdan tämän koko hairahdukseni taivaalle – tai sitten tykästyn uuteen ammattiini ja haluan siihen jäädä. Tällainen päätös ja oma deadline auttoivat rauhoittumaan ja unohtamaan jokapäiväisen tuskailun, pohtimisen, haikailun ja stressaamisen. Saatoin rentoutua ja keskittyä työhöni – ja antoihan se aivan erilailla myös aikaa bloggaamiselle, kun töitä ei koskaan tarvinnut ottaa iltapuhteiksi kotiin!

Tuli heinäkuu, ja uuden firmani viestinnästä Manti kysyi, olisiko minulla halukkuutta tehdä Instagramiin take over joltain sen kuun työreissultani. Tokihan suostuin, blogin ja Instan ollessa osana päivittäistä yksityiselämääni joka tapauksessa. Saisinpahan lisää mielekästä ajateltavaa murehtimisen sijaan. Heinäkuun puolivälissä (tarkkaan sanoen lensin sinne 10.7. ja aloitin takeoverin 11.7.2016) sitten suuntasin kohti Etelä-Koreaa ja valmistauduin sieltä materiaalia keräämään. Kamera mukanani kuljeskelin Incheonissa, kuvasin ja päivitin Finnairin Instagramiin. Kerroin  kuka olen ja mitä teen, vastailin kysymyksiin ja juttelin seuraajien kanssa. Sain myös toki uusia seuraajia henkilökohtaiselle tililleni, näistä seuraajista yksi kiinnitti heti huomioni: ranskalainen, hollannissa asuva insinööri-valokuvaaja, jonka upeita revontulikuvia olin joskus ihaillutkin. Täytyy myöntää, että kyllähän se sydäntä sykähdytti, kun valokuvausta ammatikseenkin tekevä kuvistani piti – tuli olo, että jotain olen tehnyt hyvin.

Tästä bambikuvasta kaikki siis sai alkunsa päivälleen neljä vuotta sitten 😉

Viikot kuluivat, luovutin Finnairin IG-tilin toisten haltuun ja jatkoin valokuvaamista, töitä ja haikailua menneeseen. Asia joka tosin nyt oli muuttunut oli uusi tuttavuus, jonka kanssa vaihdoimme sanan siellä toisen täällä, lähinnä Instagramin kuvien yhteydessä. Tiedättekö sen fiiliksen, kun joku täysin ventovieras tuntuu kovin tutulta ja helposti lähestyttävältä, kiinnostavalta? Kuin vanha ystävä jonka kanssa voit jakaa kaikki ajatuksesi ja joka saa sinut aina hyvälle mielelle? Vanha ystävä, mutta sellaisella kutkuttavalla twistillä… Sellainen oli fiiikseni, kun tämän uuden ihmisen kanssa kirjoittelimme. En tiennyt hänestä muuta kuin mitä Instagramin valokuvat kertoivat, en ikää, ulkonäköä tai mitään muuta henkilökohtaista – hän kun ei tililleen sellaisia lainkaan postannut. Silti tuntui, kuin olisin tuntenut hänet jo kauan. Keskustelut pitenivät, siirtyivät Facebookin kautta Whatsappiin ja jatkuivat joskus kuusikin tuntia kerrallaan – kuinka voikin jonkun kanssa olla niin hauskaa, niin helppoa kommunikoida? Aamun ensimmäisenä ja illan viimeisenä ei mielessä enää ollut somen tarkistaminen vaan tämän elämääni yllättäen ilmestyneen ihmisen kanssa juttelu. Tuntui, että noiden satojen tuntien aikana opimme toisistamme kaiken ja enemmän, ja muutaman kuukauden jokahetkisen viestittelyn jälkeen oli selkeää, että ainoa asia jonka voimme tehdä, oli tavata livenä, ilman FaceTimeä, Whatsappia tai Instagramia.

Sovimme treffit lokakuiselle päivälle, luonnollisestikin lentokentälle, mihinkä muuallekaan. Itse lensin paikalle suoraan Shanghaista, hän Amsterdamista, ja tapasimme lentokentän tuloaulassa. Ja se jännitys, se oli jotain aivan kamalaa! Laitoin viestiä koneesta poistuessani ja pyysin, voisiko käydä ostamassa minulle kahvin – yläkerran kahviosta, sillä pidin enemmän siitä kuin Starbucksin versiosta 😀 Jotainhan minun oli keksittävä, että minä olisin se, joka on ensimmäisenä paikalla ja saisin odottaa turvallisesti jonkin tolpan takana…. Ja sieltä hän sitten pian saapui, kahvikuppi kädessään, niin tuttuna ja niin jännittävän uutena. Tuosta hetkestä alkoi meille molemmille uusi elämä, tuo hetki sinetöi sen, jonka jo molemmat olimme niiden pitkien, lukuisten keskustelujen aikana tajunneet. Tästä alkaisi loppuelämämme taival yhdessä.

Kyseisestä kohtaamisesta lentokentällä on nyt neljä vuotta, ja vaikka etäsuhteessa eläminen ja kahden maan välillä reissaaminen ja kahdessa kaupungissa asuminen, molempien työmatkat ja epäsäännölliset aikataulut eivät asioita ainakaan helpota, olemme tässä, edelleen niin onnellisina, edelleen rakastuneina, edelleen joka päivä yhtä sitoutuneina, kaikki ihana edessämme. Insinöörin ajattelumallit helpottavat niinä hetkinä, kun minun hösellykset ja yliajattelut meinaavat saada otteen mielestäni. Hän tuo suhteeseen sen järjellä ja logiikalla ajattelun, ja minä taidan tuoda soppaan sitten taas sen hieman höselömmän puolen, hoidan sen kaiken stressaamisen ja ylireagoinnin – tasapainoahan tarvitaan, eikö? Mutta pääasia on, että tämä sattuma tapahtui ja kaikki kuljetti meidät tähän päivään ja moniin tuleviin.

Ja tämä on se, mistä olen myös puhunut muutamalle yleisölle: jokaisella elämän käännekohdalla on tarkoitus, tarkoitus joka ei välttämättä ole nähtävissä kuin vasta myöhemmin, elämää taaksepäin katsellessa. Vaikka niin kamalasti kirpaisikin työpaikan vaihtaminen ja sitä ehkä jopa hetkellisesti kovastikin kaduin, lopputuloksen tietäen tekisin saman aivan varmasti uudelleen. Joitan sattumuksen tuomia asioita ei vain koskaan voi ennustaa eikä niitä haluaisi suunnitella mitenkään toisin. Minun työpaikanvaihdolla oli kuin olikin tarkoituksensa – onneksi päätin antaa itselleni aikaa enkä silloin kesäkuussa lähtenyt muille teille. Jos pysähdyt miettimään omaa elämääsi, ja siinä olleita käännekohtia, huomaat tämän helposti. Käännekohdat voivat olla iloisia, ne voivat olla surullisia, ne voivat olla rankkoja. Mutta niistä jokaista on tarvittu, että olet juuri tässä hetkessä, juuri tässä vaiheessa elämääsi. Olet se sinä, joka juuri nyt olet.

Niin ja se tarinan opetus? Aina kannattaa suostua, kuin pyydetään mukaan johonkin uuteen – se voi johtaa vaikkapa elämäsi rakkauden luo 😉

Nollasta vitoseen – sohvalta hölkkääjäksi

nollasta-vitoseen

Nollasta vitoseen – kuinka minusta tuli koronakeväänä juoksun harrastaja.

Ai että minä juoksisin 5 kilometriä? No en todellellakaan. Ei, en juokse, en hölkkää, en jaksa enkä viitsi. Kävelen kyllä, oli se sitten 5, 10 tai 20 kilometriä, sillä ei väliä. Mutta yhtään nopeammin en tossua toisen eteen laita. Näin ajattelin oikeastaan aina, joskus kävin vähän ehkä juoksemassa mutta koska se ei tuntunut kivalta juosta täysin ilman treeniä yhtäkkiä sitä viittä kilometriä (yllätys…) niin se jäi aina yhteen kertaan. Hieman aina ärsytti, kun useat kollegat kävivät layoverilla juoksemassa, minä vain kameran kanssa kävelin ympäriinsä. Olisihan se kiva, mutta ei minusta siihen ole ajattelin aina. Kunnes tuli koronakevät ja kaipasin jotain muuta tekemistä kuukauden yhtämittaisen leipomisen ja ruuanlaiton jälkeen. Alkoi virkapuku kinnata.

Tiesin, ettei minulla ole mitään rahkeita lähteä yksinäni tekemään mitään juoksuharjoituksia, siihen ei vain itsekurini riitä. Lopettaisin lenkillä juoksun siinä kohtaa, kun yhtään alkaisi askel painaa tai muutoin vain kyllästyttää. Tarvitsisin ehdottomasti jotain konkreettisempaa apua, jos meinasin itseni saada oikeasti nollasta vitoseen – ja siitä yhä eteenpäin. Tutkailin eri sovelluksia ja ohjelmia kunnes törmäsin siihen itselleni parhaiten sopivaan: RunKeeper-sovellukseen.

RunKeeper My Firs 5K

Ladattuani RunKeeperin otin maksullisen version käyttööni, tällöin sain sovelluksen ohjelmavalikoiman täysin hyödynnettäväkseni. RunKeeperillä on täydellinen aloittelijan ohjelma, My First 5K jonka aloitin huhtikuun viimeisinä päivinä. Miksi sitten tämä ohjelma on niin hyvä?

  • Ohjelma alkaa todella, todella hissukseen. Ensimmäisellä lenkillä muistaakseni juostiin aina 30 sekuntia kerrallaan ja sitten käveltiin pari minuuttia. Joka treenikerralle oli oma ohjelmansa.
  • Erin, RunKeeperin ohjaaja, puhuu ja kaitsee ja tsemppaa sinut läpi jokaisen treenikerran. En todellakaan olisi ilman tätä jaksanut niitä tehdä, olisin aivan varmasti useastikin löysäillyt tai lopettanut siinä vaiheessa kun tuntuu ikävältä. Mutta Erin oli aivan kuin henkilökohtainen pt joka tsemppasi, kertoi juttuja treenaamisesta ja siihen valmistautumisesta eikä antanut lopettaa kutakin intervallia sekuntiakaan ennen sen varsinaista päättymistä. Erin on aivan paras!
  • Ohjelma etenee johdonmukaisesti, oma kunto kohenee aivan huomaamatta. Siinä missä eka treenikerran muutama intervalli tuntui tällaisesta juoksua harrastamattomasta jo todella rankalta, joidenkin viikkojen kuluttua pystyi jo juoksemaan parikymmentä kolme kertaa pidempää intervallipätkää.
  • Erinin ohjeisti joka ikinen kerta oikeaan juoksuasentoon. Tätä kun toisti ne useat viikot, se oikeasti jäi vartalon muistiin.
  • My First 5K -ohjelmassa voit itse päättää treenipäivät, mutta Erin yleensä aina harjoituksen lopuksi kehotti palautumaan sen pari päivää – ja sitä suosittelen itsekin. Aluksi into meinasi viedä mukanaan ja sain ikävät alkavat penikkavaivat kiusakseni mutta kun maltoin vähentää viikottaiset treenit kolmeen, jalatkin paranivat. Välipäivinä olen sitten käyskennellyt hissuksiin ja käynyt uimassa.

Nollasta vitoseen – mitä opin matkalla

Juoksin ensimmäisen viiden kilometrin lenkkini (pysähtymättä, kävelemättä välillä) viime viikolla Utsjoella. Ohjelma itse loppui jo viikkoa aiemmin mutta en vain saanut psyykattua itseäni sille ensimmäiselle itsenäiselle vitosen lenkille sitten millään, aina tuli otettua niitä kävelypätkiä. Mutta se fiilis, kun ensimmäistä kertaa saat vitosen lenkin juostua, on jotain aivan huikeaa. Siinä myös tajuaa, että suurin este monesti on oma pää – ei niinkään kroppa tai sen jaksaminen. Kun kuulostelin oloani niinä hetkinä, kun halusin vaihtaa juoksun kävelyyn, tajusin ettei jalkojani koske, hengitys on aivan hyvää, sydän ei hakkaa kuollakseen eikä mikään muukaan fyysinen asia estä minua juoksemasta. Ainoastaan mieli. Jostain syystä se edelleen jankuttaa samaa vanhaa virttä ja kehottaa ottamaan iisimmin, päästämään kropan helpommalla. Koen, että suuri osa treenaamisesta onkin sen pääkopan treenaamista, sitä, että osaa erottaa milloin on kyse siitä ettei oikeasti enää jaksa tai pysty, milloin taas siitä ettei oikein vaan huvita enää.

Viime viikolla aloitin uuden RunKeeperin ohjelman, tämän on tarkoitus opastaa minut treenaamaan kympin juoksuun. Oli pettymys huomata, että enää ei Erin ole minua siinä korvanapeissa neuvomassa vaan saan suoriutua juoksuistani itse! Mutta hyvin olen sitten kuitenkin saanut itseni juoksemaan, vaihtelevat ja tarkkaan ohjeistetut treenit auttavat tässäkin. Joka treenikerta on hieman erilainen ja äänimerkit ja ohjelman antamat ääniohjeet kertovat matkan edistymisestä. Rakastan RunKeeperiä, mikäli se ei ole tullut selväksi!

Nollasta vitoseen – ja eteenpäin

Eilen oli sitten kohdallani uuden ennätyksen vuoro, kun juoksin yhtäjaksoisesti, pysähtymättä ja kävelemättä 6 kilometrin lenkin. En todella olisi vielä alkukeväästä uskonut, että oikeasti jopa nautin siitä enkä edes ollut väsynyt – olisin helposti voinut juosta kauemminkin! Olen kuitenkin päättänyt pitäytyä ohjelman treeneissä, ne on varmasti laadittu siten että ne kohottavat kuntoa, jaksamista ja nopeutta juuri oikein.

Aivan naurattaa katsoa tätä ensimmäistä treenikertaani ja muistella, kuinka se tuntui silloin niin kuormittavalta! Olin todella yllättynyt, ettei kävelykunnosta ollut oikeastaan mitään hyötyä juoksemiseen, ajattelin sen edes vähän olevan siellä pohjalla hyödyksi. Mutta ilmeisesti lihasryhmät juoksussa ovat kuitenkin erit kuin mitä kävelyssä ja niinpä sen juoksukunnon kehittäminen vei oman aikansa.

Nollasta vitoseen konkreettisesti kuvina

Tässä vielä RunKeeperin tiedot siitä aivan ensimmäisestä lenkistäni sekä siitä, jolla vihdoin 5 kilometriä juoksin – siinä nuo ylimääräiset kilometrit tulevat alku- ja loppukävelystä. Juoksen edelleen hitaasti kuin kilpikonna tervassa mutta siitä en kanna huolta. Haluan ensin keskittyä siihen, että jaksan juosta ja vasta myöhemmin ryhtyä hiomaan nopeutta. Jos jotain olen oppinut niin sen, että näissä asioissa kannattaa edetä hitaasti mutta määrätietoisesti, ei summittain ja sykähdyksittäin.

Olen myös saanut huomata, että juoksemisesta tulee oikeasti tosi hyvä fiilis, vapaapäivinäkin tekisi mieli lähteä lenkille, tykkään juosta sateessa ja viileässä en yhtään lämpimällä kelillä, ja juoksun jälkeen on aivan voittajaolo!

nollasta vitoseen ensimmäinen lenkki
nollasta vitoseen - ensimmäinen 5k juoksu

Maailma on sinun

Tänään monessa kodissa vietetään tunteikasta päivää. Lapsi, nuori tai nuori aikuinen on saanut todistuksensa, joku päättää alakoulun, toinen yläkoulun, yksi lukion, yksi valmistuu ammattiin. Kaikki yhtä arvokkaita, kaikki tämän hetkensä ansainneet. Virstanpylväät ovat tärkeitä elämässä, niitä on aina syytä juhlistaa – erityisesti aikana, jolloin kaikki tuntuu olevan päälaellaan. Tänä keväänä joka ikinen kouluvuoden taputellut on stipendin arvoinen, ei ole ollut helppoa heillä kellään elää tässä muuttuvassa, oudossa arjessa ja yrittää siinä koulusta suoriutua. Toivottavasti jokainen osaa olla myös tämän vuoksi itselleen armollinen jos tuntuu, ettei sitä omaa haluamaansa ole pystynyt saavuttamaan. Meillä, ja ennen kaikkea sinulla, on aikaa.

Muistelin aamulla omaa ylioppilasjuhlaani, sitä aamua ja niitä tunteita. Kun maailma oli meidän, ja me oltiin valmiita kohtaamaan maailma omien siipiemme kannattelemina. Suuria unelmia, suuria toiveita, hieman jännitystä ja kenties vähän pelkoakin. Intoa ainakin rutkasti. Ja mielessä ajatus siitä, kuinka tästä seuraavaksi lähdetään opiskelemaan se viimeinen rutistus, saadaan työpaikka, ollaan töissä ja jäädään sitten jonain päivänä ansaitulle eläkkeelle. Niinkuin vielä vanhempamme tekivät. Mutta maailma on muuttunut, asenteet, mahdollisuudet, normit ovat muuttuneet. Emme enää ajattele olevamme sen yhden ammatin pauloissa loppuikäämme, emme ajattele opintojen olevan ne yhdet ja ainoat, emme usko olevamme valmiit sen ensimmäisen tutkinnon suoritettuamme. Ja se on hyvä.

Miettikää, mikä paine ja stressi siinä on, kun yrittää nuorena, aikuistumisen ja itsenäistymisen sekamelskassa, vielä keksiä sen asian mitä haluaa tehdä koko loppuelämänsä ajan. Täysin kohtuuton ajatuskin, eikö? Huomattavasti parempi, armollisempi ja lempeämpi on ajatella niin, että ottaa sen ensimmäisen askelen, opiskelee ehkä sen ensimmäisen tutkinnon tai valmistuu siihen ensimmäiseen ammattiin – ja katsoo sitten mihin se elämä vie. Kenties kesken opintojen huomaat, että hei, tämähän ei ole yhtään sitä mitä haluan ja se on todellakin ok. On ok vaihtaa opintojen suuntaa, on ok huomata, että se mitä luuli haluavansa ei sitä olekaan. On ok vaikka valmistuminen viivästyisi kun elämä vie hetkeksi muualle. Maailma on aina muutoksessa, ei siis meidänkään tarvitse onneksi jämähtää paikoillemme. Meidän ei tarvitse tulla valmiiksi, mutta ei myöskään tarvitse ajatella että olemme muka jotenkin keskeneräisiä. Voimme aina opiskella lisää, voimme vaihtaa ammattia, voimme muuttaa elämäämme. Voimme muuttua. Mutta olemme aina kokonaisia ja juuri täydellisiä sellaisena kuin olemme, tutkinnolla tai ilman.

Tärkeämpää kuin mikään opiskelu tai titteli on aina nimittäin se, että opit tuntemaan itseäsi. Opit rakastamaan ja hyväksymään itsesi ja sen millainen olet. Opit olemaan itsellesi armollinen ja opit kestämään myös niitä elämässä eteen tulevia epävarmuuksia, huonoja hetkiä, vääriä päätöksiä ja pilalle menneitä suunnitelmia. Ja pääsemään niistä yli. Kasvatat resilienssiäsi ja kasvat ihmisenä. Teet päätöksiä sen perusteella mitä itse haluat ja koet sinulle hyväksi, elät omannäköistä elämääsi. Kunnioitat muita mutta et ole muiden ovimattona, rakastat toisia mutta rakastat itseäsi vielä enemmän. Kuuntelet neuvoja ja ohjeita mutta kuuntelet myös omaa sydäntäsi. Et vahingoita toisia mutta ennen kaikkea et vahingoita itseäsi, omaa sisintäsi, omia ajatuksiasi, omaa minuuttasi. Ennen kaikkea, avaa sydämesi rakkaudelle, toisten kunnioitukselle ja itsesi hyväksynnälle, näillä pääsee elämässä jo pitkälle. Sydämen sivistys avaa monia ovia.

Maailma on minun, maailma on sinun
Maailma on tehty meitä varten
Jokainen tänne jonkun jäljen jättää

Kun koronaeristys ei muuttanutkaan juuri mitään

Follow my blog with Bloglovin

Tästä on nyt jotakuinkin seitsemän viikkoa siitä, kun viimeksi olen töissä saanut olla. Maaliskuun puolivälistä alkoivat ensin lennot vähentyä, tämän jälkeen oli itselläni viikon talviloma ja siitä suoraan alkoi lomautus. Ja lomautettuna (välissä tosin kuukauden kesäloma) olen nyt ainakin ensialkuun tuonne kesäkuun loppuun saakka. Eli otsikossa toki sen verran virhettä, että toki työnteon osalta kaikki on muuttunut hyvinkin oleellisesti. Mutta entä sitten se muu elämä, se, mikä jää työnteon ulkopuolelle?

Olen saanut huomata, että elän normaalistikin melkoisen karanteenimaista elämää. Aluksi, ensimmäiset pari viikkoa, sitä jotenkin eli mukana kaikessa tässä “mitä-tehdä-karanteenin-aikana” -touhuilussa, tuli kokeiltua jos jonkinmoisia reseptejä – yleensä useita per päivä. Tuli osallistuttua kaikenlaisille nettijumppatunneille, webinaareihin, instagettogethereihin, Zoom-meetingeihin, Team-kahveille ja ties minne. Elin hektisempää elämää kuin oikeastaan koskaan. Mutta pikkuhiljaa tuo meno omalta osaltani on laantunut, uunissa ei enää päivittäin kohoa leipomukset eikä uusien, houkuttelevien aterioiden tuoksu lehahtele kodissani. Olen palannut siihen omaan arkeeni.

Olen tajunnut, että ei, enhän minä koskaan muulloinkaan ole harrastanut baareissa, kahviloissa, ravintoloissa tai treffeillä käyntiä, en ole juossut kuntosalilla, zumbassa, pilateksessa ja sambassa. En ole opiskellut kolmea uutta kieltä, matematiikkaa, taloustieteitä tai sijoittamista. Enkä järjestänyt illanviettoja ystävien kesken. Miksi hitossa nyt noita asioita yritän siis väenvängällä elämääni tunkea? Sosiaaliset paineetko minut sai tuntemaan, että tässä nyt elämästä jää tämän lockdownin vuoksi paljonkin kokematta tänä keväänä, että kaikenlaista tulisi tehtyä jos vain saisi siihen luvan?

Kunnes vihdoin annoin itseni tajuta sen tärkeimmän seikan: ei ole pakko tuntea oloaan kahlituksi, eristetyksi tai yksinäiseksi nyt vain tämän ajanjakson vuoksi vaikka joku muu niin tuntee. Voin rehellisesti myöntää, että kyllä, juuri näin tylsää arkeni on ihan aina, vuoden ympäri, vuodesta toiseen. Nautin yksinolosta, en kaipaa ihmisten seuraa (no joo, siskon vauvaa haluaisin päästä jo rutistelemaan) ja ne muutamat tärkeät ihmiset elämässäni ja arjessani ovat jatkossakin aivan tarpeeksi. You know who you are. Mutta noin niinkuin muutoin, tämä on sitä minun ihan tavallista elämääni, pandemiaa tai ei. Toki tämä yksin kotona olo saa eri vivahteen silloin, kun sen välillä katkaisee visiitti Shanghaissa tai Ivalossa, ja sitä kaipaan kovasti. Nautin kyllä toisaalta taas suuresti nyt siitä, että voi elää normaalia päivärytmiä eikä pää ole jatkuvasti aikaerosta sekaisin! Kaikella on siis puolensa ja toivon toki, että pian taas töihin pääsisin palaamaan. Sitten osaa vielä enemmän tästä kotona nakottamisesta taas nauttia.

Eikä tämä pelkkää sohvalla makoilua ole, kyllä minä edelleen (pienemmässä määrin toki kun ne ekat viikot) opiskelen, lenkkeilen, leivon ruisleipiä ja osallistun webinaareihin – siksi, että haluan ja tekisin niin muutenkin, en siksi että tuntisin koronan vuoksi siihen paineita.

Kirjoittamisesta, sen ilosta ja sen vaikeudesta

Kaunista huomenta! Olen tässä viime päivinä, tai oikeammin viikkoina, kipuillut kirjoittamisen kanssa. Tai oikeastaan sen puutteen kanssa. Tilanteen ollessa mikä on, päätin totella itseäni ja tarttua hetkeen nytku, ja jättää hetkeksi sivuun matkailublogini lottakaroliinan. Miksi? Siksi lähinnä, että koen sinne kirjoittamisen aina huomattavasti työläämmäksi, sinne teen postauksia joiden SEO:t on hiottu kuntoon, valokuvat käsitelty ja valittu vimpan päälle, tekstiä kirjoitettu ja uudelleenkirjoitettu useita kertoja, eli ylipäänsä vaivaa per postaus nähty yleensä tunteja. Jopa päiviä.

Huomaan ainakin omalla kohdallani sen, että mitä vähemmän kirjoitan sitä korkeammalle rima nousee kirjoittamisen aloittamisessa. Tyhjän paperin kammo. Tai tyhjän ruudun. Ja tätä pyrin nyt välttämään – samalla pyrin saamaan kirjoittamiseen taas sitä helppoutta ja ajatuksen juoksua, mitä siitä jää välillä puuttumaan asiapitoisempia tekstejä kirjoitettaessa. Ja kertoa ihan niistä pienistä ajatuksista, huomioista, hetken iloista ja suruista, mieleen juolahtavista ideoista ja vinkeistä, kaikesta pienestä mikä on ennen saanut jäädä huomiotta.

Parhaimmillaan kirjoittaminen on ihanaa. Sormet juoksevat näppäimistöllä, ajatukset muodostuvat sanoiksi ja lauseiksi, teksti on sujuvaa ja itseäkin ilahduttavaa. Helppoa. Hauskaa. Piristävää. Motivoivaa. Pahimmillaan kirjoittaminen taas on pakkopullaa. Ajatus ei juokse eikä siitä muodostu minkäänlaisia sanoja ruudulle, kädet tuntuvat liimatun kiinni, eivät vilistä pitkin näppäimistöä, mielikuvitus tekee stopin ja ainoa asia mikä päässä pyörii on Ei mulla ole mitään sanottavaa mistään! Ja näin mulle on nyt usein käynyt tuon matkailusivuston kanssa. Motivaatio on kadonnut ja sen myötä kirjoittamisen ilo – sitä kun en saa pelkästään siitä, että tiedän artikkelin SEO:n olevan huippuluokkaa tai että löysin vihdoin sen mielettömän hyvin toimivan avainsanan tai että sain ohjattua Googlen heittämään ihmisiä sivulleni entistä paremmin.

Niinpä olen aloittanut itseni kanssa haasteen (no, itseasiassa montakin, näin eristäytymisen aikana kun sitä tekemistä tarvitsee itse kunkin keksiä) ja pyrin kirjoittamaan tänne päivittäin. Ilman stressiä, ilman pakkoa, ihan vain siitä hieman kadoksissa olleesta kirjoittamisen ilosta. Katsotaan, mihin suuntaan tämä sivusto lähtee muodostumaan, en halua laittaa sille tässä vaiheessa raameja, en lyödä lukkoon aihepiiriä, en valita sitä ah niin tärkeää nicheä. Koska mun ei ole pakko!

Ihanaa sunnuntaita, nautitaan nyt näistä hetkistä vaikka välillä päätä kiristääkin – jonain päivänä tulee taas aika, jolloin lomalle olisin NIIN tarve!