Rakkaalle kollegalleni

Rakas, ihana kollegani. Osoitan nämä sanat just sulle mun lentoemäntä- tai stuerttiystäväni, sillä vaikka monia muitakin tämä tilanne koskettaa, vain me voimme ymmärtää oikeasti mitä tämä meille tarkoittaa. Vaikka emme todennäköisesti ole koskaan yhdessä edes lentäneet, olemme jakaneet tämän taivasperheemme, sen ilot ja surut, ongelmat ja riemut.

Huomisesta lähtien moni meistä on pitkäaikasesti lomautettuna ja kukaan ei tiedä, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Mutta yhden asian tiedän varmasti: meistä ihan jokainen tästä selviää sillä jos kuka niin me, cabiinimiehistö, käännetään tässäkin asiassa uusi lehti ja ponnistetaan taas pinnalle. Eihän tällaista resilienssiä ole kellään muulla! Kuka muu muka ensin lentää täpötäyden lennon Shanghaihin istahtamatta kertaakaan edes syömään ja ehtimättä vessassa käymään, valvoo yön Aasiassa lampaita ja minuutteja laskien, ja paluumatkalla Siperian yllä hoitaa niin unohtuneet erikoisannokset, rikkoontuneet bisnespenkit, penkin alle juuttuneet passit ja puhelimet, pari pyörtynyttä asiakasta, korjaa toimimattomat IFE:t (inflight entertainment), tarjoilee kolmellesadalle, käy välillä siivoamassa WC:t, keskustelee asiakkaiden kanssa niin politiikasta kuin suomalaisesta kulttuurista, pitää huolen kaikkien turvallisuudesta, kehittelee koneesta löytyvistä tarpeista itkevälle vauvalle mobiilin viihdykkeeksi, tarjoilee viiniä kertoen pikku detaljeja tuon kyseisen viinin valmistuksesta, selvittelee myöhästymisen vuoksi menetettyjä jatkolentoja parille sadalle kiukkuiselle asiakkaalle, pitää lentäjät syötettyinä mutta unohtaa itse syödä, huolehtii, että kollegat muistavat juoda vettä ja hymyillä koko ajan – ja tämä kaikki vasta ensimmäisen parin lentotunnin aikana!

Vietämme ennestään tuntemattomien ihmisten seurassa joulut, uudetvuodet ja juhannukset, ja aina on olo kuin perheen kanssa olisi – vaikka olemme tunteneet muutaman tunnin ajan. Jätämme väliin perhejuhlat ja ystävien tapaamiset, olemme aina varautuneita yllätyksiin. Jokainen meistä tietää sen fiiliksen, kun aamulla jossain päin maailmaa herää ja ensimmäisenä katsoo sinne huoneen ovelle – ja siellä odottaa se pelätty valkoinen kirjelappunen. Tämä ei juuri koskaan tiedä hyvää, yleensä siinä kerrotaan ettemme sinä päivänä pääsekään lähtemään kotiin syystä tai toisesta. Alkaa vimmattu asioiden järjestely, kellä lapsille löydettävä hoitaja kellä eläimille, kenen peruttava pankkiaika, kenen jotain muuta. Sitten tapaamme aamupalalla, kiroamme tilannetta ja hetken kuluttua nauramme koko hommalle, eihän sille mitään mahda. Resilienssiä taas.

Tai lähdemme heittämään pikaisen Amsterdamin mutta siellä ukkonen sulkeekin kentän ja nopeasta kahdeksan tunnin työpäivästä tuleekin kaksitoistatuntinen. Harmittaa toki ja aiheuttaa monelle jälleen pikaisia soittoja – kuka hakee nyt lapsen tarhasta, kuka vie koiran ulos? – mutta tämäkin on sitä normaalia työpäivää johon aina olemme varautuneet. Eniten harmittaa kyydissä olevien asiakkaiden vuoksi, kyllähän me näistä aina yli pääsemme mutta monelle asiakkaalle se on aina suuremman vaikeuden paikka.

Ja keltä muulta kuin lentokoneen miehistöllä ei hyvää tuulta poista se, että joka ikinen työpäivä aloitetaan miettimällä mitä tehdään, jos jotain menee pahasti pieleen? Miten kukin toimii, jos tehdään hätälasku? Mitä just sinä otat mukaan, jos hätälaskun jälkeen kone syttyy tuleen? Mitä huudetaan asiakkaille, jos täytyy evakuoida? Miten toimitaan, jos joku kuolee? Mikä on kunkin yksittäisen henkilön tehtävä elvytystilanteessa? Mitä jos joku synnyttää? Mistä löytyy koneesta käsiraudat mikäli tarve tulee? Mitä jos ja mitä jos… Joku muu voisi tuollaisesta jo masentua, meille se luo vain sitä upeaa tiimifiilistä. Niin, ja näiden juttujen lisäksi me toki myös hoidetaan koneessa tarjoilut ja muu asiakaspalvelu.

Me tiimiydytään seitsemässä minuutissa, me tiedetään toistemme elämästä enemmän kuin moni perheenjäsen yhden lennon jälkeen, me luotetaan joka ikinen työvuoro siihen, että jokainen hoitaa hommat turvallisuus ykkösenä, me aloitetaan työvuoro aina miettimällä sitä, miten toimitaan jos jotain menee pahasti pieleen, me lohdutetaan kollegaa jolla huono päivä, me iloitaan toistemme puolesta, me pidetään yhtä huonoina hetkinä ja me jos ketkä ollaan niitä firmalle uskollisia ja tunnollisia työntekijöitä – eihän me muuten luovuttaisi niin monesta asiasta elämässämme vain jonkun työn vuoksi. Koska ei tämä meille ole vain työ, tämä on ollut elämäntapa.

Sulje hetkeksi silmät ja mieti tunnelmia näillä lennoilla – minua ainakin alkoi hymyilyttämään muistot, ehkä suakin!

  • HEL-HKT
  • NYC-HEL
  • HEL-TFS
  • yöllinen AGP-HEL
  • HEL-PVG…

Kukaan ei meiltä vie muistoja pimeästä galleystä, kun asiakkaat nukkuvat ja me parannamme maailmaa… Siitä, kun käymme porukalla Koreassa syömässä, Shanghain Metrossa ihmettelemässä sitä feikkituotteiden määrää, Naritan sushipaikassa ja sen jälkeen AEON:issa, Nykissä täysin pökertyneinä Century21:ssä pyörimässä, Phuketissa illalla rannalla auringonlaskua katselemassa, yrittämässä selventää ruokatilaustamme Xi’anissa kun kukaan paikallinen ei puhu sanaakaan englantia, viettämässä iltaa Tairiossa, jouluaaton juhlintaa missä tahansa päin maailmaa… Nämä ovat meidän vahvuutemme, nämä ovat ne muistot, jotka saavat pitämään uskoa yllä paremmasta ensi vuodesta, toivoa, että jonain päivänä taas odotamme jännityksellä listoja kuun 23. päivänä – ja salamaa nopeammin syöksymme lennonvaihtoihin niiden julkaisun jälkeen…

Niitä päiviä odotellessa – ja kuka tietää, kenties tästä seuraa ties mitä ihania juttuja sulle, mulle, meille kaikille <3 Koskaan kun ei tiedä miten elämä vie, ja me jos ketkä tiedetään tämä! Tämä on todella inhottava (syötä tähän kirosana) tilanne eikä tällaista osannut koskaan kuvitella. Mä toivon sulle kaikkein parhaita asioita elämään ja mä toivon, että et anna tämän tilanteen lannistaa. Jutellaan, käydään porukalla kahvilla tai syömässä, ollaan yhteydessä somessa, jaetaan vinkkejä ja ideoita kuten aina muulloinkin, ja pidetään yhtä. Meissä on voimaa, meissä on sitä hemmetin poweria vaikka muille jakaa!

Cabin Crew, landing in 10 minutes.

Ps. Tule seuraamaan matkani jatkumista ja lentojen muistelua Instagramin puolellekin!

Siivet kantavat, aina

Miltä nyt tuntuu? Tuntuu toivottomalta, arvottomalta, raivostuneelta, surulliselta, itkuiselta, katkeralta. Vihaan tätä tilannetta, vihaan kaikkea siihen liittyvää. Eniten vihaan saamaani sähköpostia. Kylmän viileä toteamus, että töihin ei kaivata ainakaan ennen huhtikuuta, palautathan hei pliis tavarasi ja tyhjennät kaappisi. Kuin veistä haavassa käännettäisiin, ei suoda suruaikaa, ei anneta armoa. ID-kortti pois, puhelin pois, kaappi tyhjäksi. Ei, en syytä tietenkään tästä firmaa tai ketään henkilöä mutta se ei missään määrin vähennä näitä tunteita. Tiedän, että muuta ei voitu tehdä mutta silti haluaisin heittäytyä lapsen tavoin lattialle, purra ohikulkevaa nilkasta, karjua ja saada joku tähän syylliseksi. Sillä niin ihmismieli taitaa toimia. Olisi hieno olla se ylevästi ja rauhallisesti suhtautuva, kylmän viileä ja hallittu tyyppi, joka tämänkin asian käsittelee kaikella arvokkuudella. Mutta ei, tänä aamuna tajusin olevani täysillä tunteiden vietävissä oleva, helposti katkeroituva ja kateellinen lurjus jollainen en vielä eilen uskonut olevani.

Miksi minä? Enkö tehnyt töitä hyvin? Miksi en koskaan voita missään arvonnassa? Ketkä ovat ne paremmat, ne onnekkaammat? Ensimmäinen reaktio – itkun ja raivon jälkeen – oli etsiä syylliset, etsiä ne ketkä onnistuivat tässä arvonnassa, etsiä jotain johon kohdistaa kateus ja katkeruus. Aamulla vielä tilailin onnellisena uusia työkenkiä Zalandosta, mietin, mitä tarvitsee uusia meikkiosastolta ennen töihin paluuta, tarvitseeko kenties hiuksille tehdä jotain. Olen niitä ällöttäviä positiivisesti parhaaseen uskovia tyyppejä, niitä, jotka uskovat aina siihen, että onni osuu kohdalle. Sitten kun ei osu (ja monesti ei osu), alas tullaan kovaa ja korkealta. Ja mitä olen lukenut kollegoiden päivityksiä, samoja fiiliksiä jaetaan. Tähän ammattikuntaan kuuluvat tuppaavat olemaan tunteella eteenpäin meneviä, kaikkensa likoon laittavia ja aina sitä parasta tsemppiä ylläpitäviä ihmisiä, ja kaikki koetaan sata lasissa, niin ilot kuin surutkin. Ei näissä hommissa oikein vähemmällä jaksaisikaan.

Se vaatii tsemppimieltä ja se vaatii joskus myös pokerinaamaa ja vähän feikkauskykyäkin, että jaksaa hymyillä ja nauraa läpi yön, sullottuna komposiittiputkeen 300 ventovieraan ihmisen kanssa, lentää läpi pimeän Siperian. Se vaatii älyttömästi positiivisuutta, että jaksaa hymyillä aamulla, kun takana on tunnin huonosti nukutut yöunet, kun ei ole ihan varma missä on kun silmänsä avaa, kun oven alta tulee lappu jossa kerrotaan, että lähtö viivästyy teknisten ongelmien vuoksi. Se vaatii resilienssiä, kun ensin hoitaa sairastapausta ja seuraavassa hetkessä siirtyy verhon toiselle puolen hymyillen ja kahvia tarjoillen, ottaen asiakkailta vastaan syytöksiä kun tarjoilu on kestänyt kun itse tietää, että jonkun elämä on samaan aikaan vaakalaudalla vain muutaman metrin päässä. Se vaatii mukautuvaisuutta, kun nopea parin tunnin työpäivä vaihtuu yön yli kestäväksi, kun myrsky on sulkenut lentokentän ja ainoat mukana olevat vaatteesi on päällä oleva virkapuku ja kotona oli sovittuja menoja juuri sille illalle. Se vaatii tunneälyä, että osaa oikealla tavalla kohdata omaisensa hautajaisiin menevän matkustajan ja seuraavalla penkkirivillä taas häämatkallaan olevan pariskunnan. Se vaatii kekseliäisyyttä, kun lentokoneen penkkien ja rakenteiden välistä etsitään milloin asiakkaan puhelinta, milloin vihkisormusta, milloin passia. Elvytämme sydänkohtauksen saaneita, hoidamme lentopelkoisia, osaamme niin hätäsynnytykset, tulipalojen sammutukset, evakuoinnit, metsässä selviytymiset kuin mereen pelastautumiset. Viihdytämme raivokohtauksen saaneita lapsia, rakennamme pahvimukeista mobiileja vauvalle, taittelemme serveteistä onnittelukukkia syntymäpäivää viettävälle mummolle. Sanoisin, että kukaan ei ole niin idearikas kuin lentoemäntä, siinä taitaa jäädä Ihmemieskin kakkoseksi. Me olemme tottuneet pärjäämään keskenämme, niillä tarvikkeilla mitä siitä lentokoneesta löytyy, tilanteessa kuin tilanteessa jopa 12 tunnin ajan. Ei meillä ole mahdollisuutta kipaista naapuritoimistoon tai toiseen kerrokseen kyselemään apuja, siellä sitä ollaan kymmenen kilometrin korkeudessa ja aivan omillamme. Ja mehän selviämme mistä tahansa!

Mutta missään ei myöskään ole niin hauskaa kuin tässä työssä. Missään ei käydä niin mielenkiintoisia keskusteluja kuin koneen keittiössä tai layoverilla aamupalapöydässä. Missään ei ole niin monipuolista, niin valtavalla koulutuskirjolla ja kokemuksella varustettua porukkaa kuin lentokoneen henkilöstössä. Oli ongelma, murhe tai kysymys mistä tahansa saa olla varma, että muutamassa minuutissa keskusteluryhmästä löytyy alan asiantuntija tai ainakin sellaisen tunteva, oli kyse sitten kylpyhuoneen vesieristyksestä tai lemmikkikanin silmäongelmista. Tarvitsetko Kiinan reissulla uudet kengät, etsitkö parasta erikoislääkäriä, menikö selkä jumiin Japanissa tai tarvitseeko lapsi kenties tiettyä kirjaa lukioon? Pari minuuttia ja vastaus on valmiina. Missään ei tutustuta ja tiimiydytä niin nopeasti kuin lennon briifinghuoneessa, jossa seitsemän minuutin jälkeen tiedetään ja luotetaan kollegaan niin vahvasti, että uskotaan oma henki tämän käsiin. Lennon jälkeen tiedämme myös kaiken toistemme elämästä, niin sydänsurut, huolet kuin ilon aiheetkin. Tiedämme, että turvallisuus on jokaiselle se aivan ehdoton ykkönen, tiedämme, että siitä ei meistä kukaan tingi. Tiedämme myös, että emme kuitenkaan koskaan ole yksin vaan siinä on se meidän oma jengi apuna ja tuli eteen mitä tahansa, meidät on koulutettu siitä selviämään.

Ja mehän selvitään. Haluan uskoa, että vaikka tämä viikko on tuonut meistä suurimmalle osalle nämä huonot uutiset, pääsemme tästäkin yli – aivan niinkuin pääsemme yli aina kaikesta muustakin. Meille tämä ei ole työ tai vain pelkkä ammatti, tämä on ollut meidän elämäntapa, meidän perheemme, meidän heimomme. Ei meillä turhaan siipiä ole, ne ovat kantaneet meitä ja kantavat meitä jatkossakin, joko takaisin pilvien luo tai sitten ne lennättävät meidät aivan uusille elämänpoluille. Mutta näitä kokemuksia, näitä muistoja, näitä ihmisiä, tietoja ja taitoja ei meiltä kukaan eikä mikään pysty viemään, sillä olemme me vaan niin hitsin mahtavaa ja erityislaatuista sakkia, ihan kaikki!

Voihan pettymys ja muut inhat fiilikset

Pettymys. Meistä jokainen on kokenut sen tunteen, se puristaa kurkkua, kipristää vatsaa, saa hengittämään raskaammin. Se luo ajatuksille vain yhden kapean – usein melko negatiivisen – kaistan, jossa ne ravaavat edestakaisin. Ruoka ei maistu, itkettää, harmittaa, tunnet itsesi petetyksi, unelmat turhiksi, toiveet murskatuksi. Pettymyksen syy voi olla suuri tai pieni, tunteet silti aivan yhtä voimakkaat. Olen tuntenut jättimäisiä pettymyksen tunteita niin työpaikan suhteen, menetetyn projektin, tai sitten tällaisten kaatuneiden suunnitelmien suhteen. Syyn suuruus ei todellakaan millään tavoin korreloi näiden tunteiden kanssa ja ulkopuolisen mielestä aivan mitätön juttu voi itselle olla todella kova paikka. Jokainen kun kokee nämä tunteet omasta näkökulmastaan, ulkopuolinen ei voi niitä vähätellä tai mitätöidä. Kävin jopa lukemassa tästä aiheesta Suomen Mielenterveysseuran sivulla – pettymyshän on yksi yleisistä tunteistamme mutta siitä aika harvoin tulee puhuttua.

Miksi näitä mietin tänä kauniina syyskuun päivänä? Koska eilen jouduin hyväksymään pettymyksen, erään suunnitelman kariutumisen. Ja se on todella kirpaissut syvältä. Syy pettymykseen ei todellakaan ollut sen suurempi kuin suunnitellun Lapin ruskareissun ja sen mukana kulkeneiden kirjoitus- ja kuvausjuttujen peruuntuminen, mutta voin todellakin kertoa, että kyllä on kirpaissut! Ensin hyökyi suoranainen raivostuminen, sitä seurasi epätoivo ja epäreiluuden tunne itkuineen, siitä sitten jatkui vuorostaan sellainen masentuneen flegmaattinen fiilis. Eikä ketään kelle kiukutella, yksin ovien paiskominen tai kahvikupin voimalla pöytään pamauttaminen, kattilankansien tahallisen äänekäs kolistelu tai portaita ylös alas tömistely on melkoisen turhaa puuhaa.

Nyt yön yli nukuttuani (näin, minähän käyttäydyn aivan aikuisen tavoin) olen tajunnut jälleen kerran jo aiemmin itsestäni oppimani asian: suurin syy pettymyksiin elämässäni olen minä itse. Tai omat odotukset joita ehdin luoda ääntä nopeampaan tahtiin heti, kun jonkin idean saan päähäni. Mielessäni kehittelen jo tapahtumat, toimet ja ihanat yksityiskohdat vaikka koko homma olisi vielä suunnitteluasteella. Ja sitten kun asiat eivät toteudukaan kuten olin omassa mielessäni kuvitellut, saan kokea karvaan pettymyksen. Ihan omaa syytäni. Olen luonteeltani ehkä sellainen herkästi innostuva ja asioista nopeasti motivoituva, erittäin positiivisella vivahteella varustettu ja jaksan aina uskoa siihen kivaan ja hyvään. Jos olisin enemmän realisti tai jopa pessimisti, en varmastikaan näitä pettymyksiä joutuisi joka käänteessä käsittelemään. Ei viikkoa ilman mökötystä jostain asiasta, sanoisi mieheni! Tätä innostuvaa ja asioiden edelle kiirehtivää luonteenpiirrettäni saan kiittää ja kirota monista asioista elämässäni, kyllähän siitä usein on hyötyäkin. Minut on erittäin helppo esimerkiksi saada mukaan ties minkälaisiin projekteihin työelämässäkin, pari innostavaa mielinkuvan maalausta suuntaani ja I’m in. Onneksi, vaikka nämä pettymykset koville ottaakin, pääsen niistä yleensä myös nopeasti yli. Ei tarvita kuin jokin uusi idean poikanen jota ryhdyn hoivaamaan ja vaalimaan (ja toivomaan, että se ei minua petä). Mitäs siis seuraavaksi?

Niin, ja näistä maisemista (ja poroista!!) jäin nyt sitten tänä vuonna paitsi. Ehkä vuoden päästä paremmalla tuurilla?

Vartalosi on sinun – se saa näyttää juuri siltä miltä sinä haluat sen näyttävän

Kun olen kertonut aloittaneeni juoksuharrastuksen viime keväänä, arvatkaapas, mikä on yleisin toteamus tai kysymys? Vinkkinä, se ei liity jaksamiseen, kunnon kohenemiseen tai juoksuun sinänsä vaan se liittyy johonkin aivan epäolennaiseen. Se liittyy painoon. “Ooo, paljon oot nyt onnistunut (??) tiputtamaan?” “Wau, varmasti näkyy jo vaa’assa!” “Hieno homma, pitäis itekin että maha pienenis” ” No katoinkin, että näytät laihemmalta.” Hymyilen, nyökkäilen, ja joudun tuottamaan pettymyksen: en ole pudottanut todennäköisesti yhtään kiloa, en ole joutunut uusimaan vaatekaappiani entisten vaatteiden käytyä liian suureksi. Mutta tiedättekös mitä? Tässä hommassa ei koskaan ole mulla ollut kyse laihtumisesta.

Ensinnäkin, kai jokainen jo tietää, että liikunta yksin ei taianomaisesti laihduta? Tai ei ainakaan, jos juoksee neljänä päivänä viikossa, reilusta puolesta tunnista vajaaseen pariin. Ehkä se laihduttaisi, jos vetäisin maratonimatkoja joka toinen päivä, kuka tietää. Mutta jos yhdellä lenkillä poltan keskimäärin 400 kaloria, ja kilon laihtumiseen tarvitaan noin 7000 kalorin vaje, saa aika monta kilsaa laittaa tossua toisen eteen kilojen pudottamiseksi. Toisekseen sitten taas, mitäpä jos en tätä laihduttaakseni edes ryhtynyt tekemään? Mitä jos aloin juosta, koska halusin kohottaa kuntoa, saada uuden harrastuksen, löytää uuden intohimon, keksiä päiviini tekemistä? Voida paremmin, olla terveempi, jaksaa enemmän? Olla hengästymättä juostessani bussipysäkille, tuntea voittamisen riemua saadessani kalenteriin taas uuden henkilökohtaisen ennätyksen, jaksaa kilsan pidemmälle kuin edellisellä viikolla? Aivan hulluja syitä, eikö.

Ja sitten se tärkein. Miksi, miksi yhteiskuntamme on edelleen niin keskittynyt kiloihin, omiimme ja kanssaihmisten? Tai ylipäänsä mihinkään muuhun ulkoiseen seikkaan. Katsoin pätkän tämänvuotista Big Brotheria, siellä keskusteltiin miesten selkäkarvoista, kun kävi ilmi yhdellä kilpailijalla niitä olevan. Ja se oli läsnä olevien naisten mielestä kamalaa ja yhdessä tuumin tälle kyseiselle miehelle kerrottiin, kuinka hänellä kävisi parempi onni naisten parissa jos vahauttaisi selkänsä. Ja sitten naiset jo hakivatkin vahaliuskat ja käsittelivät miehen selän, olkavarret ja kaikki ne alueet, missä heidän mielestään “ei pidä” olla minkäänlaista karvoitusta. Miettikääs, jos keskustelua olisi käyty naisesta, miehet ohjeistaisivat ajelemaan käsivarret silkoisiksi, jotta kävisi parempi flaxi miesten keskuudessa? Aika pöyristyneitä varmasti olisivat kuulijat – miksi siis on ok sanoa miehelle vastaavaa? Eikö vuonna 2020 olla jo siinä pisteessä, että annetaan kunkin huolehtia omista ulkonäköön liittyvistä asioistaan? Tämän vuoden aikana on ollut tosi mielenkiintoista seurata keskustelua esimerkiksi Jennin blogissa ja Instassa aiheesta naisten karvoitus, miksi se koetaan niin ongelmalliseksi ja miksi ihmeessä me olemme oppineet sitä inhoamaan.

Sitä mukaa, kun karvani kasvavat ja häpeäntunne niiden mukana, tunnen yhä voimakkaammin tarvetta puhua tästä kaikesta ääneen. Miksi ihmeessä näin luonnollinen asia tuntuu niin nöyryyttävältä? Meidät on niin aivopesty karvattomaan naisihanteeseen, ettei suuri osa meistä tule kyseenalaistaneeksi sitä koskaan. Ajelemme kiltisti sääremme ja häpeämme, jos se on syystä tai toisesta jäänyt tekemättä.

Jenni Rotonen

Olen itse huomannut kiinnittäväni näihin ulkonäköasioihin, tai lähinnä niistä käytäviin keskusteluihin, entistä enemmän huomiota viime aikoina. Ja toivottavasti moni muukin, sillä mitä enemmän näihin kiinnittää huomiota, sitä enemmän ne myöskin särähtävät korvaan ja kuulostavat ikäviltä, vääriltä. Maailma onneksi muuttuu koko ajan, ja vaikka varsinkaan tänä vuonna nämä muutokset eivät aina niin kovin kivoja ole, on tämänkaltaisille muutoksille kyllä sijaa. Kehorauhaa, sydämen sivistystä, kanssaihmisten arvostusta ja toistemme kunnioitusta, niistä tuskin koskaan voi kylliksi puhua ja niitä tarpeeksi esiin nostaa. Oikein kivaa loppuviikkoa ja ollaan just niin ihania kuin ollaan, sen kokoisina ja näköisinä kuin ollaan <3

Korona, lomautus ja miltä nyt tuntuu

Viisi kuukautta. Kohta on viisi kuukautta siitä, kun viimeksi kuulin sanat “Cabin Crew, disarm the doors and cross-check.” Viisi kuukautta siitä, kun suurin osa meistä lomautettiin, kuukaudeksi aina kerrallaan mutta nyt jo iso osa meistä viideksi yhteensä. Viideksi pitkäksi kuukaudeksi. Kun lomautusmeili kilahtaa puhelimeen kuun lopussa on olo aina aika toivoton, taas minä, kellä kävi parempi tuuri tässä kuussa? Muutamat onnekkaat ovat päässeet töihin hetkeksi, tämän huomaan aiheuttaneen itsessäni epämiellyttäviä ajatuksia joita tietoisesti yritän vältellä. Miksi tuo enkä minä? Enkö osaa työtäni? Eikö minua arvosteta? Nämä kaikki ajatukset ovat täysin turhia järjellä ajateltuna, sillä siellä ei meitä kukaan yksitellen töihin valitse tai lomautukseen tuomitse, näin isosta työntekijämäärästä se olisi jo täysin mahdotonta käytännön tasollakin. Mutta silti. Vaikea olla tuntematta itseään tarpeettomaksi tai jollain tavoin kelpaamattomaksi. Aiemmissa töissä osasin aina hieman edes ajatella oliko tekemäni työtehtävä ja saavutukset sellaisia, että selvisin läpi jälleen yhdet yt:t vai pitäisikö olla huolissaan. Nyt tällainen ajattelu on täysin ajanhukkaa, kaikki tapahtuu meidän taidoista, työpanoksesta, motivaatiosta tai mistään muusta erillisenä. Vähän niinkuin lapsena pelattiin entten-tentten-teelika-mentten ja yksitellen valkattiin joku pelistä pois.

Ensimmäinen kuukausi kului siinä oudossa koronakuplassa, johon meidät kaikki ympäri maailman vähän kollektiivisesti sysättiin. Some täyttyi leivonnaisista jos jonkinmoisista, ruokapadat porisivat liesillä ja uuni kuumeni aamusta iltaan. Siihen solahti helposti mukaan, tuntui, että pitäähän tässä nyt touhottaa kun kaikki muutkin. Sitten tämä maaninen keittiömeno hieman hiljeni, seuraavaksi oli aika miettiä vapaaehtoishommia ja avustustöitä. Monella kollegalla oli valmiina jo sairaanhoitoalan koulutus ja he olivatkin – ja ovat edelleen – kuumaa valuuttaa työmarkkinoilla. Kouluttauduttiin, autettiin koululaisia netin kautta, kerättiin avustuksia, osallistuttiin nettijumppiin ja instakahvitteluihin (ja -viinittelyihin). Oltiin kaikki samassa veneessä, fiilis oli vähän kuin suuren suuressa virtuaalisessa leirikoulussa.

Tuli kevät, ilmat hellivät, oli aikaa tutustua lintujen kevätmuuttoon, tunnistaa eri lintulajien lauluja, valokuvata, miettiä pesintää ja poikasia. Lenkkeillä, lenkkeillä, lenkkeillä. Aloitin itsekin lopulta juoksuohjelman, kävelin lisäksi ja kuljin kameran kanssa valokuvaamassa kaikkea mahdollista. Aamukahvit laiturilla, iltakahvit kalliolla, päiväkahvit lenkkipolulla. Ei tavattu ketään livenä, lenkkipolulla väistimme kaikki toisiamme kiltisti, opimme käyttämään markettien kotiinkuljetuksia. Mietimme, että kyllä tämä tästä taitaa lutviutua, kerrankin saa olla viikonloput vapaana, lomautus tarkoitti ainakin säännöllistä elämänrytmiä meille lentotyöläisille. Valintakokeet aiheuttivat perheissä kenties hieman stressiä ja pitämättömät lakkiaiset, rippijuhlat ja häät tietysti harmittivat kenen kohdalle osuivat. Fiilis oli kuitenkin itselläni vielä ihan kiva, kaikenlaista puuhaa sitä keksi kotonakin ja siinä lähiympäristössä – ja kävinhän sentään viikon reissulla Utsjoella!

Mutta sitten. Tai nyt. Tai viime aikoina, kenties viime viikkoina. En ole ihan varma milloin nämä tunteet heräsivät. Tunteet, että olo on vähän kuin huijattu, kun koko ajan sitä uskoi tämän olevan parempaan päin, kiltisti kun vain malttoi kotona istua ja ihmisten seuraa vältellä. Päivittäin seurasi infograafeja, lukuja ja taulukoita ja ihasteli kuinka tartunnat vähenevät, sairaalapaikkoja vapautuu ja tilanne näyttää kaikin puolin paremmalta. Hieman enemmän kollegoja kutsuttiin takaisin töihin, itse istuin tattina sohvalla edelleen. Kunnes yhtäkkiä mikään ei enää mennytkään niin hyvin, vaan täysin päinvastoin. Koko homma tuntuu tällä hetkellä menevän pikavauhtia huonompaan eikä loppu enää häämötäkään silmissä. Ei eristysten, ei pandemian eikä lomautuksen. Ja nyt huomaan, että se todellakin vaikuttaa fiilikseen. En ole koskaan aikuisiällä ollut toimettomana kotona ja pikkuhiljaa olo alkaa olla erilainen kuin koskaan ennen. Tarpeeton.

Olen omalta osaltani siinä onnekkaassa ihmisryhmässä, joka introverttina ei koe moniakaan rajoituksia hankalina tai ahdistavina vaan olen ihan mielelläni nyt jo pian sen puoli vuotta lähinnä itsekseni ollut. Mutta myös minua ahdistaa ajatus, etten tiedä koska pääsen tekemään töitä. Tykkään olla kotona mutta tykkään myös siitä, että teen töitä elääkseni, saan sen palkan tililleni ja voin olla itseeni ja tekemisiini tyytyväinen. Se, että on introvertti ei vie pois sitä tosiasiaa, että elämään tarvitsee jonkin tarkoituksen voidakseen siitä täysin nauttia.

Meitä on monia tässä samassa tilanteessa, eri aloilta ja eri maista ja toivon meidän kaikkien vuoksi, että tämä lähtisi pian kehittymään parempaan suuntaan. Toivon myös, että löydämme itsellemme mielekästä tekemistä, olen saanut lomautuspäiviini sitä kaivattua sisältöä opiskeluista, juoksuharrastuksesta ja valokuvaamisesta. Kaikki asioita jotka haastavat mieltä ja aivoja ja saavat tuntemaan, että ehkä minustakin on johonkin, vaikkei tällä hetkellä töihin tarvitakaan. Ja kuka ties, tästä voi meille monelle aueta ovet aivan uusiin ratkaisuihin ja uusiin tuuliin elämässämme, aika näyttää – kenties lomautus olikin onnenpotku. Kuten kirjoitin aiemmin, vasta myöhemmin näemme kuinka ikävätkin ajanjaksot elämässä ohjasivatkin meitä lopulta juuri siihen oikeaan suuntaan. Kunhan vain maltamme odottaa ja katsoa.