Utsjoen kirkkotuvat – kirkkoperinnettä jo 1700-luvulta

Aivan Utsjoen keskustan tuntumassa, kirkkoa vastapäätä Mantojärven rannalla, voi vierailija hetkeksi piipahtaa 1800-luvun alussa. Täällä sijaitsevat nimittäin Utsjoen kirkkotuvat, jotka olivat käytössä aina 1930-luvulle saakka, enemmän ja vähemmän. Kirkkotupia löytyy jonkin verran pohjoisemmasta Suomesta, itselleni se tuli tutuksi tosin Keuruulla lapsuuteni viettäneenä – siellä jokainen koululainen vieraili todennäköisesti useaan otteeseen Keuruun kotiseutumuseon pihassa olevassa ainoassa säilyneessä kirkkotuvassa.

Mikä oli kirkkotupa?

Utsjoen kirkkotuvat, siinä missä muutkin, oli aikoinaan tarkoitettu tilapäiseksi majoittumispaikaksi niille, ketkä tulivat kauempaa kirkolle asioimaan. (Jo silloin siis lähdettiin “käymään kirkolla” kun mentiin lähimpään keskustaan asioita hoitamaan!). Siellä tuvissa matkailijat saivat levähtää lattialle levitetyillä alustoilla eikä heidän tarvinnut pitkää matkaa lähteä taittamaan takaisin kotiin heti samana päivänä. Joillain paikoilla kirkkotupia oli niin monia, että niistä muodostui pieni kirkkotupakylä, yleensä kirkon lähettyville. Nykyään monet tuvat ovat mennyttä, niitä on siirretty muualle, otettu muihin tehtäviin ja iso osa aikojen saatossa lahonnut tai purettu pois muun rakentamisen tieltä.

Utsjoen kirkkotuvat

Myös nämä Utsjoen kirkkotuvat ovat peräisin 1700-luvun lopusta ja kirkkotupakylä oli aikoinaan se “place to be” eli Utsjoen keskeisin paikka. Voi vain kuvitella miten mielenkiintoisia tarinoita siellä vaihdettiin, kenties hieman juoruttiin ja juoruiltiinkin, kun pitkästä matkasta harvoin muiden ihmisten luo tultiin. Oli varmasti tarinaa jos jonkinmoista! Nämä Utsjoen kirkkotuvat olivat vilkkaassa käytössä vielä 1940-luvulla, sen verran ovat pitkiä tuolla Lapissa välimatkat eikä bussit huristelleet kaupunkien välillä.

Tuolla kirkkotupa-alueella oli aikoinaan paitsi niitä asumiseen tarkoitettuja majoja niin myös kirkkotalleja, aittoja ja vajoja. Tuollainen talli siellä esimerkiksi edelleen on katseltavana ja päiväsaikaan nuo tuvat ovat kaikki matkailijoille avoinna. Kirkkotupia on Utsjoella nykyään 13, osa niistä tuotu paikalle muualta tai palautettu omalle paikalleen.

Utsjoen kirkkotuva
Abrahan Helanderin turvekammi. Tässä Aapo asusti perheensä kanssa vakituisesti ja piti markkina-aikana kahvikauppaa. Helanderin suvulla on edelleen kammin käyttöoikeus.
Utsjoentie kirkkotuvat
Yhden tuvan sisältä. Monen tuvan sisukset on entisöity näyttämään jotakuinkin siltä, miltä ne näyttivät kun vielä olivat käytössä.
Länsmanin suvun tupon kauppias Holmbergin entinen kauppahuone, joka siirrettiin Čohkavaaran poroerotuspaikalle ja palautettiin nykyiselle paikalleen Museoviraston toimesta 1970­-luvulla. 
Utsjoentie kirkkotuvat
Tämä on rekonstruktio Nils Holmbergin rakennusryhmästä. Ryhmään kuuluu tupa, kaksi tallia ja ulkohuussi.
Utsjoentie kirkkotuvat
Hans ja Terttu Guttormin tupa on toiminut vou­din asuntona hänen käydessään Utsjoella veronkanto­ matkoilla.

Mikäli matkasi joskus vie Utsjoelle tai sen ohitse, suosittelen lämpimästi pysähtymään näillä Utsjoen kirkkotuvilla. Paikka on todella kaunis, kesällä järvi siintää rakennusten lomasta ja kahvilasta saa ostettua virvokkeita. Kiertele, katsele, kuvittele hetkeksi itsesi elämään tuota 1800-luvun elämää – ja mene kotona tyytyväisenä sisäsuihkuun 🙂

Lappiin junalla – Helsingistä Utsjoelle päivässä

Lappiin junalla, siinäpä sopiva haaste korona-ajan matkailuun. Istuskelin lauantaina illalla sohvalla, kädessäni puhelin ja siinä avoinna Google Maps. Oma sininen palleropisteeni näytti vahvasti Suomen eteläisimpiä seutuja ja sain siirtää katsetta aika paljon ylöspäin saadakseni näkyviin Suomen päälaen ja siellä Utsjoen. Matka näytti pitkältä, Suomi näytti pitkältä, päivä tuntui lyhyeltä. Ehtisinkö seuraavana päivänä kulkemaan Helsingistä Utsjoelle, maata pitkin matkustaen, ilman tämän kummempia suunnitelmia tai valmisteluja? Ei muuta kuin kokeilemaan!

Nappasin samantien liput VR:n sovelluksesta junaan välille Lahti-Tikkurila-Rovaniemi. Vuoroja oli useita päivässä mutta ainoastaan aamun ensimmäinen juna oli melkein suora, eli vaihto ainoastaan Tikkurilassa josta jatko sitten samalla kyydillä aina Rovaniemen päätepysäkille saakka. Ja sehän sopi mitä parhaiten, aamulla junat varmastikin juuri siivotut ja minulle jää hyvin aikaa yrittää saavuttaa Utsjoki ennen vuorokauden vaihtumista. Sijoitin myös ylimääräisen 17 euroa ja varasin itselleni paikan extra-luokasta, asia josta olin myöhemmin oikein tyytyväinen. Tämän jälkeen etsin ja löysin bussilipun Rovaniemeltä Ivaloon – Ivalosta Utsjoelle matka taittuisi sitten henkilöauton kyydissä.

Aamujuna Helsingistä Rovaniemelle

Koska asun Lahdessa, otin aamun alkajaisiksi seitsemältä junakyydin Tikkurilan asemalle. Tämä on onneksi nopea keikaus, alta tunnissa on asema jo kohdalla. Junien aikataulut eivät tietenkään aivan täysin aina kohtaa, joten Tikkurilassa oli aikaa nauttia iKaffen täyteinen aamukahvi asemalla ja ostaa hieman purtavaa junamatkan ajaksi. Sunnuntain ensimmäinen juna kohti pohjoista starttaa Tikkurilasta kello 8:42 ja kulkee siis suorana yhteytenä aina Rovaniemelle saakka. Kuinka helppoa! Ei tavaroiden pakkailua parin tunnin välein, ei odottelua, ei raiteiden vaihtoa, ei mitään häslinkiä – ja mikä tällä hetkellä ihaninta, näin ei myöskään tule paljoa kontakteja ihmisten kanssa. Raijaat itsesi istumaan, teet olosi mukavaksi ja nautit matkasta pääteasemalle saakka. Ei valittamista.

Extra-vaunu, kannattaako maksaa?

Kuten alussa mainitsinkin, maksoin mieluusti ylimääräiset 17 euroa siitä, että pääsin matkaamaan extra-vaunussa. Miksikö sitten? Useiden syiden vuoksi, joista ensimmäisenä mainittakoon kahvi. Ilmainen kahvi. Se nimittäin kuuluu tuossa vaunussa hintaan ja jo tämä maksoi päivän aikana itsensä takaisin tällaisella kahvikissalla! Myös vettä saa suljetuissa pikareissa niin paljon kuin haluaa, joten matkaan ei tarvitse lähteä painavien juomien kanssa. Normaalisti nämä juomat ovat olleet itsepalvelutyyliin junavaunun päädyssä mutta nyt korona-aikana juomat haettiin viereisestä ravintolavaunusta lippua näyttämällä. Tämä passasi minulle paremmin kuin hyvin, tulipahan lähdettyä aina hieman jaloittelemaan.

Lappiin junalla - VR ravintolavaunu

Toinen ehdoton plussa tässä matkustusluokassa on tila. Väljyys. Rauhallisuus. Mitä olen näissä matkustanut niin kertaakaan en ole ollut vaunussa joka olisi koko matkan ajan tupaten täynnä. Lisäksi matkustajat eivät yleensä ole pikkulapsiperheitä, joten vaunussa vallitsee hiljaisuus (ei mitään lapsia vastaan mutta jos on mahdollista valita, en mene istumaan 9 tunniksi vaunuun jossa heitä on paljon. Lapset kun tarvitsevat mahdollisuuden jutella ja leikkiä tuollaisella matkalla eivätkä istua hiljaa hissukseen.) Tuona sunnuntaisena kesäpäivänä meitä oli koko reissun aikana kolme matkaajaa tässä vaunussa, ja ne kaksi muuta näyttivät nukkuvan oikeastaan koko matkan. Taattua hiljaisuutta siis!

Jos vielä yhden pointin tähän lisään on se se, että vähemmän matkustajia tietää myös vähemmän käyttäjiä vaunun wc-tilassa, eli se pysyy todennäköisesti siistinä matkan ajan, eikä tarvitse himmailla kahvin kanssa vessassakäynnin pelossa 😉 Aamujuna ainakin tällä kertaa tuli suoraan varikolta ja oli kaikin puolin ihanan siisti ja puhdas, ikkunoistakin kelpasi ohimeneviä maisemia ihastella kun niistä näkyi muutakin kuin likaviiruja. Kaikin puolin nappivalinta siis niin tämä vaunuluokka kuin myös matkustusajankohtakin!

Jaksaako junassa istua?

Pelkäsin etukäteen pitkästyväni jo ennen Tamperetta, yleensä kun matkustaminen tuppaa olemaan sellainen välttämätön paha jo Lahdesta Tikkurilaankin – kuinka sitten Helsingistä Utsjoelle. Niinpä varauduin lataamalla StoryTeliin useita kirjoja, otin muutaman oikeankin kirjan mukaan, katsoin että läppärin ja puhelimen laturit ovat varmasti laukussa, ostin naposteltavaa, keksin kaikenlaista ajanvietettä jo etukäteen. Mutta kuinkas kävi? En koko matkan aikana ehtinyt läppäriä edes esiin ottaa, kirjaa luin junassa ehkä sata sivua ja tunnin verran kuuntelin äänikirjaa. Mitä sitten puuhasin tuon kahdeksan tunnin ajan? Nautin. Katselin ikkunasta ulos. Bongasin suuren hirven pellolla syömässä, joutsenparin pesässään, pari pupua ja paljon ihania maalaismaisemia. Olin. Eli summa summarum, todella hyvin jaksoi istua. Vaunu oli niitä vanhemman mallisia yksilöitä leveine nahkaistuimineen, eli yksi nainen sai siinä oikein mukavasti asentoja vaihdeltua ja lokoiltua kahden istuimen väljyydellä. Kahdeksan tuntia hujahti todella nopeasti ja niin se juna vain saapui Rovaniemelle ja oli aika vaihtaa kulkupeliä.

helsingistä utsjoelle
helsingistä utsjoelle

Lappiin junalla – mutta miten Rovaniemeltä eteenpäin?

Matkan toiseksi viimeinen siirtymä sujui bussin kyydissä. Todella harmitti kovasti, ettei junan raiteet Rovaniemeä pidemmälle kulje, olisin mieluusti siinä istuskellut aivan perille saakka. Bussi tuntui junan lokoisten oltavien jälkeen niin kovin ahtaalta, hankalalta ja pienipenkkiseltä. Kaipasin koko neljän tunnin ajan takaisin VR:n hellään ja tilavaan huomaan! Maisemissa ei toki nytkään ollut valittamista, oli hauska seurata kuinka puusto muuttui matalammaksi mitä pidemmälle matka eteni, välillä hidasteltiin tiellä kulkevien porojen vuoksi ja välillä pysähdyttiin päästämään ihmisiä pois kyydistä. Näin lomakohteita ja kyliä, teitä ja pientareita. Mutta neljä tuntia bussissa sujui kyllä, se myönnettäköön, huomattavasti hitaamman tuntuisesti kuin kahdeksan tuntia junassa. Mutta kaikki on ohitse jossain vaiheessa, niinkuin tämäkin bussi kaartoi lopulta Ivalon Matkahuollon pihaan ja tuli aika minun taas vaihtaa kulkuvälinettä.

Lappiin junalla

Autokyydillä Ivalosta Utsjoelle

Saanko hieman puolueellisesti todeta, että kyllähän tämä viimeinen oli se paras matkaetappi? Mies odotti minua Ivalon Matkahuollon pihassa ja jatkoimme yhdessä loppumatkan. Hän ajoi, minä höpötin. Olen varmaan aika rasittavaa autoseuraa, kommentoin jokaista näkemääni puuta, koskea ja lampea. Mutta kun se kaikki oli niin kamalan kaunista! Olen käynyt Lapissa aiemmin vain keskitalvella ja nämä maisemat olivat nyt niin erilaiset, niin paljon enemmän mieleeni kuin parin metrin lumikinokset. Nyt aloin ymmärtää, miksi ihmiset Lappiin ihastuvat! Parituntinen ajomatka sujui nopeasti, parit porotkin onnistuin miehen avustuksella bongaamaan ja tuntia ennen vuorokauden päättymistä kurvasimme mökin pihaan. Lähes keskiöinen aurinko tervehti minua loistaen Teno-joen kimmeltävästä pinnasta, taustalla Norjan lumihuippuiset tunturit pitivät vahtia, kun otin ensi askeleitani Utsjoella. Itikat eivät muuten vielä olleet tässä vaiheessa heränneet, eli niitäkään ei tarvinnut siellä joenrannalla seistessä huitoa (vaikka toki Offia laukusta varmuuden vuoksi löytyikin.)

Lappiin junalla, Helsingistä Utsjoelle päivässä – tehtävä suoritettu!

Minä tein sen, selvisin päivän aikana läpi Suomen, Helsingistä Utsjoelle, maata pitkin matkustaen ja tehtävä Lappiin junalla suoritettu! Kilometrejä tuolle reissulle kertyy likimain 1166 kilometriä ja ovelta ovelle aikaa sain kulumaan 14,5 tuntia. Aika mukavasti meni, etten sanoisi! Lähtisinkö uudelleen? No aivan takuuvarmasti! Erityisesti Helsingin ja Rovaniemen välinen junareissu oli todella kiva, ja aivan ehdottomasti sen haluan tehdä vielä uudelleenkin – ja aivan ehdottomasti tulen jatkossakin käyttämään extra-luokkaa vähänkin pidemmillä matkoilla. Bussimatka sen sijaan oli vähän pitkästyttävä, jos olisi mahdollista niin seuraavalla kerralla vuokraisin auton Rovaniemeltä ja ajaisin loppumatkan itse.

Käy katselemassa tuon reissupäivän tunnelmat mun Instagramista, laiton koko päivän kohokohtiin nimellä “Across Finland in a day”.

Lappiin junalla - päivässä Helsingistä Utsjoelle

Vierailu Petri Mattuksen porotilalla

vierailu porotilalla

Vierailu porotilalla on aina ollut unelmani, sillä noh, porot. Porot on aina ollut mulle SE unelma, jonka haluan livenä nähdä. (Ja pingviinit tietysti mutta porot sentään asuvat vähän helpommin saavutettavassa paikassa.) Ainoa ongelma asiassa on ollut porojen sijainti: kylmää inhoavan on aika vaikea kuvitella matkustavansa jonnekin VIELÄ kylmempään, kun voi lämpöiseenkin matkustaa. En siis ole ollut mikään Lapin matkailun suurin kannattaja tai puolestapuhuja, mutta nyt saattaa olla jopa minun mieleni hieman käännähtänyt sinne Lapin suuntaan syrjälleen…

Koska ensisijainen toiveeni Lappiin matkattuani (niistä muista myöhemmin) oli päästä tapaamaan poroja, vietiin minut kirjaimellisesti niiden keskelle: pääsin nimittäin vierailemaan inarinsaamelaisen Petri Mattuksen porotilalla. Petri perheineen asuu Inarissa ja päästää kaltaisiani uteliaita porofaneja näkemään pienen osan poromiehen työstä – ehkä sen mukavimman osan, ainakin omasta mielestäni – nimittäin porojen ruokintaan osallistumisen.

Vierailu porotilalla – pukeudu lämpimästi!

Saavuimme Petrin kotipihaan aamuvarhaisella ja puimme toppavaatteidemme päälle talon tarjoamat haalarit, pipot, talvisaappaat ja kypärät. Vinkkinä muuten, ei kannata lähteä reisipituisessa toppatakissa kuten allekirjoittanut, se on nimittäin hippasen epämiellyttävä tuon haalarin alla muhkuralla ollessaan… Olo siis oli erittäin topattu ja michelinmäinen, mutta sain kuitenkin itseni kammettua moottorikelkan perässä vedettävään rekeen. Todella notkeasti ja sutjakasti 😀 Keli oli onneksi aika ihanteellinen, joitakin pakkasasteita muttei kuitenkaan liian kylmä moottorikelkan kyytiin. Petrin porotokka oli tuona aamuna kuutisen kilometrin päässä, ja matka sujui hyvinkin vauhdikkaasti läpi metsien ja yli järven jään, kelkassa porontaljojen päällä istuessa. Viima iski vasten kasvoja mutta onneksi suojana oli pehmoinen kypärämyssy (jossa oli muuten porojen kuvia)! Pian ensimmäiset söpöliinit jo ilmestyivätkin näkyviin. Ja mun unelma oli täyttynyt.

vierailu porotilalla

Olin jo erittäin vaikuttunut nähdessäni ehkä parikymmentä suloista sarvipäätä järvenjäällä oleskelemassa ja lunta kaivelemassa mutta hätkähdin isosti, kun Petri kajautti ilmoille kantavan (todellakin kantavan) kutsuhuutonsa ja joidenkin minuuttien kuluttua alkoi metsässä käydä vilske: poroja juoksi paikalle jonossa oikealta ja vasemmalta! Petri kertoi, että näin tyynellä talvikelillä porot voivat kuulla hänen kutsunsa jopa 5 kilometrin päähän, joten sieltä jonkin aikaa toki kestää paikalle saapua. Ja miksi porot sitten tulevat kutsun kuullessaan? No ruuan takia tietysti. Vaikka ne talvella pystyvätkin ruuan itselleen lumen alta kaivamaan, eivät ole nirsoja valmiiksi katetun heinän ja maittavien pellettien suhteen. Pelletit ovatkin näille kuulma vähän kuin karkkia ja sen kyllä huomasi: vastaavaa innokkuutta olen nähnyt ehkä silloin, kun irtokarkit saapuivat Makuuneihin!

vierailu porotilalla
porotila petri mattus
vierailu porotilalla / Rayann Elzein Photography

Aamupalaa poroille ja kahvia faneille

Kun porot oli ruokittu oli aika keitellä aamukahvit – kuinkapa muutenkaan, kuin pannussa nuotiolla. Reestä oli kädenkäänteessä tehty mukava istuinalusta ja pian nuotio lämmitti kuvaamisesta kohmeisia sormia. Pannu kiikkui oksannokassa ja juuri päättyneen kaamoksen valo värjäsi taivaanrantaa pastellisilla sävyillään porojen märehtiessä vieressä. En ehkä juuri parempaa hetkeä viime ajoilta osaa kuvitella, kuin mitä tämä oli.

Kahvittelun ja ruokinnan lomassa Petri kertoili myös paljon siitä poromiesten arjesta ja vuoden aikana tapahtuvista asioista, paljon uutta tietoa ja hauskoja tarinoita. Sain myös hyvän annoksen tietoa saamelaiskulttuurista, sekä Petriltä että hänen vaimoltaan, kun palasimme takaisin.

porotila petri mattus
porotila petri mattus

Jo heti saavuttuamme ruokintapaikalle Petri kiinnitti huomionsa läheisen tunturin rinteeltä kuuluviin petolintujen ääniin. Kun me saimme kahvit – ja ihanat, kotona leivotut korvapuustit – eteemme, lähtikin Petri moottorikelkalla katselemaan tilannetta. Ja niinhän se oli, kuten hän jo heti meille arvelikin: siellä oli yön tunteina yksi poroista joutunut ilmeisesti ahman saaliiksi ja nyt petolinnut olivat saapuneet ruokailemaan. Tämä on sitä ikävää porotilallisen arkea, pedot vievät useita eläimiä vuosittain ja näin ollen myös nakertavat osan elinkeinosta. En ollut tätä puolta koskaan ajatellutkaan ja kurjaltahan se tuntuu – vaikea pitää balanssia sen suhteen, että villieläimet saisivat vapaasti elää ja lisääntyä mutta myös, että porot säilyisivät hengissä ja toisivat elantoa ihmisille, joiden toimeentulo on täysin porotalouden varassa.

Ei rapsutuksia, kiitos

Tiedättekös muuten, miksi näillä kaikilla ihanuuksilla on pää lumen peitossa? Johtuu porojen ruokailutavoista: ne kaivavat lumeen kuoppia, joita kutsutaan kaivokseksi. Siellä ne sitten tonkivat jopa itsensä syvyisessä lumessa ja saavat vatsansa täytettyä. Mutta eikö otsaa kylmää kun lumi siihen jäätyy? Teki mieli rapsutella se pois mutta opin tällä reissulla yhden ikävän tosiasian: porot eivät ole halailija- tai rapsuttelijatyyppejä. Antoivat juuri ja juuri ohimennessään koskea mutta muu haliminen jäi vain haaveeksi.

rayann elzein photography
vierailu porotilalla
porotila petri mattus
rayann elzein photography

Ja se aamun kohokohta? No ehdottomasti tämä – vaikka onkin vain kännykällä napattu, on tämä kuva yksi suosikeistani ehkä kaikilta reissuilta. Tää tunnelma oli vaan täydellinen just tuona hetkenä! (Ja tietysti käsissä vain kylmettynyt iPhone kameran sijaan, joten pahoitteluni kuvan laadusta). Tämä vierailu porotilalla oli ehdottomasti unelmieni täyttymys ja suosittelen jokaiselle, joka näitä hömelöitä haluaa Lapissa tavata!

Viimeistä lukuunottamatta photo credits Rayann Elzein Photography