Revontulien kuvaaminen, vinkit ja kameran asetukset

revontulet-kuvaaminen

Revontulien kuvaaminen onnistuu hyvissä olosuhteissa jopa kännykän kameralla, eli lähinnä niinä öinä kun tulet ovat todella kirkkaat ja ympäristö pimeä. Mutta mikäli omistaa kameran, saa sillä esiin myös ne hieman hailakammat revontulet eli ne, jotka ihmissilmä heikosti havaitsee. Näitä hailakoita revontulia pääsee kuvaamaan myös eteläisemmässä Suomessa, kunhan muistaa muutamat vinkit kameran asetuksista. Niitä muuten kannattaa harjoitella jo kotona, sillä yöllä pakkasessa ei sormet kohmeessa ole kovin helppo lähteä asetuksia enää kokeilemaan! Olen viime vuosien aikana saanut monia hyviä aloittelijan vinkkejä Rayannilta – ja tarpeeksi yksinkertaisia, että niitä jaksan ja muistan noudattaa! En nimittäin ole maailman kärsivällisin mitä valokuvaukseen(kaan) tulee, tämän vuoksi ehkä mieluiten otankin kuvia sellaisista pysyvistä asioista kuten maisemista, en taivaalla epäsäännöllisesti säntäilevistä kuvioista…

Lisäksi ne revontulet, joita täällä etelässä olen onnistunut näkemään, ovat aina niitä hailakoita versioita, eli olen tähän koonnut juuri niihin liittyvän kuvauksen vinkit – käy tsekkaamassa Rayannin sivuilta lisää, siellä on paljon ohjeita mm. revontulikuvaukseen kaluston valinnasta lähtien.

revontulien kuvaaminen - Rayann Elzein

Revontulien kuvaaminen, yleisiä vinkkejä

  • Opettele kameran säädöt kotona valmiiksi. Mulle aina tuottaa ongelmia muistaa, missä olosuhteissa piti mitäkin säätöjä tehdä, niinpä olen tavaksi ottanutkin käydä säädöt läpi kun jotain valmistaudun kuvaamaan. Eli laitan oikeastaan sellaiset oletussäädöt kameraan valmiiksi, kun valmistaudun lähtemään esimerkiksi lintuja kuvaamaan. Eipä tarvitse sitten enää niitä arpoa tilanteen yllättäen tullessa kohdalle.
  • Kolmijalka. Revontulien kuvaamiseen jonkinlainen tuki on melko ehdoton, sillä pitkä valotusaika tarkoittaa sitä, että käsivaralla kamera jonkin verran aina liikkuu ja kuvista tulee suttuisia.
  • Itselaukaisin. Tätä mulla ei ole ja se harmittaa. Sillä vaikka kamera on tuettu, tulee siihen aina vähäistä liikettä kun menet laukaisinta painamaan. Itselaukaisimella tästä ongelmasta selviäisi.
  • Sijainti. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota kun suunnittelet revontulien kuvaamista. Varsinkin täällä etelässä paikaksi kannattaa valita mahdollisimman syrjäinen ja eristyksissä oleva paikka, jossa näkymä kohti pohjoista on avoin. Esimerkiksi järvenranta tai pelto voisi olla tällainen. Ihanteellisinta olisi, ettei 10-15 kilometrin säteellä kuvaussuunnassa olisi kaupunkeja, sillä kamera tallentaa valosaasteen aivan varmasti kuviin.
revontulien kuvaaminen - Rayann Elzein

Valotusaika eli shutter speed

Valotus- eli suljinaika kertoo sen, kuinka kauan kameran suljin on valotuksen aikana auki. Mitä kauemmin suljin avoinna on, sitä enemmän kennolle valoa pääsee. Tässä on myös nyt se ongelma, joka ilman kolmijalkaa syntyy: revontulikuvauksessa valotusaika täytyy olla melko pitkä eli suljin pidetään auki verrattaen kauan – niimpä kamera on herkempi tärähdyksille tuona aikana. Näissä kuvissa valotusaika on ollut 8 – 15 sekuntia. Mikäli kyseessä olisi todella voimakkaat revontulet joita vaikkapa Lapissa näkee, riittäisi suljinajaksi jopa 0,5 – 5 sekuntia.

Rayann Elzein: I usually have 3 ranges of shutter speeds for my Aurora pictures, assuming 1600-2500 ISO and f/2.8-3.5:

  • Faint Auroras (barely visible with the naked eye): 10 to 20 seconds
  • “Average” Auroras (visible most nights north of the Arctic Circle): 5 to 10 seconds
  • Bright Auroras (usually also very fast): 0.5 to 5 seconds.

ISO-asetukset

ISO tarkoittaa digikameroissa sitä herkkyyttä, millä kameran kenno reagoi valoon. Eli mitä korkeampi luku, sitä enemmän valoa kennolle tulee. Ja koska revontulien kuvaaminen tapahtuu öisin siinä tarvitaan kaikki mahdollinen valo, eli ISO on oltava suuri.

Tässä kamera tosin vaikuttaa paljon, eli aivan peruskameralla (kuten oma Olympukseni) ei ISOa kannata lähteä nostamaan oikeastaan yli 1600, sillä tämän jälkeen kuvat saattavat olla rakeisia. Tässä jälleen Rayannilta asiasta:

  • 1600 ISO for compact and system cameras. These cameras have a smaller sensor, which tends to produce grainy pictures above this setting.
  • 1600 ISO – 3200 ISO for APS-C reflex cameras. Their sensor is larger than the above mentioned cameras, but still tend to produce noise. The older your camera, the lower the maximum ISO value.
  • 3200 ISO (or more) for the most recent full-frame reflex cameras.

Aukko eli aperture

Aukko eli aperture on se f-juttu mikä kameran säädöistä löytyy. Tämä on mulle aina jotenkin hankala muistaa, sillä tässä hassusti mitä pienempi on f-luku sitä suurempi on aukko. Aukko vaikuttaa siihen, miten iso osa kuvasta on terävää, eli jos f-luku on pieni, on kuvassa se kohde terävä mutta tausta sumea – tämä siis on hyvä esimerkiksi ihmistä kuvatessa. Sitten taas kun f-luku on suuri, on isompi alue terävä – tämä taas on hyvä esimerkiksi maisemia kuvatessa.

Revontulia kuvatessa, toisin kun oma järkeni aina sanoisi, f-luku pidetään aina pienenä, sillä suurella aukolla (pienellä f-luvulla) kuvaan tulee paljon valoa – ja sitä me taas tarvitaan koska on pimeää. Eli pääsääntöisesti f-luku laitetaan revontulia kuvatessa niin pienelle kuin mahdollista, näissä kuvissa se on ollut 2.8.

Rayann Elzein: Until recently, I was taking all my photos with a f/2.8 lens, which was my fastest available lens. In the winter 2017-2018, I started using the magnificent Sigma 14mm f/1.8 ART lens. With a f/1.8 aperture, my lens is now 1 1/3 stop faster, so it captures more than twice as much light as my previous one.

revontulien kuvaaminen - Rayann Elzein

Nämä kaikki on kuvattu syyskuisena iltana Canonilla ja 16-35 mm linssillä Lahdessa seuraavin asetuksin:
ISO: 2500
Valotusaika: 8-15 sec
Aukko: f/2.8

Revontulien kuvaaminen: jälkikäsittely

Kuten muutkin kuvat, myös nämä kannattaa ehdottomasti kuvata RAW-versiona. Itselläni kamera tallentaa kuvat sekä RAW että JPEG-muodossa, joten voin käyttää sieltä tarvittaessa molempia. RAW tuo kuvaukseen sen edun, että sillä saa esiin asioita joita muistikortille on tallentunut vaikkei niitä kuvatessa edes näkisi, eikä RAW-muodossa kuvatessa tarvitse kuvaushetkellä huolehtia niin paljoa valkotasapainosta, sen kun pystyy jälkikäteen säätämään kohdilleen. Itse käytän aina kuvien käsittelyyn Adobe Lightroom-ohjelmaa, sekä tietokoneella että puhelimella. Lightroom on nopea ja helppokäyttöinen ja sillä saa kätevästi muokattua isonkin määrän kuvia.

Näistä postauksen kuvista on kaikista jouduttu poistamaan valosaastetta, sillä Lahden valot hehkuvat häiritsevästi lähes kaikissa kuvauspaikoissa. Kuvien terävyyttä ja valkotasapainoa on myös säädetty, sillä harvoin suoraan kamerasta otetut kuvat näyttävät siltä, kun tilanteet ovat näyttäneet luonnossa. Revontulien kuvaamisessa on myös hyvä muistaa, että vaikka et omin silmin juuri mitään taivaalla erottaisi, saattaa kuvista löytyä upeitakin tulia, ne vain ovat olleet ihmissilmälle huonosti näkyviä. Eli aina kannattaa kuvata ja katsoa sitten jälkikäteen mitä ruudulle onkaan tallentunut!

Rayann Elzein: As we noted earlier, higher ISO settings often lead to grainy photos. In other terms, digital noise appears. Most recent cameras have a “long exposure noise reduction” option. I turn this option off and use noise reduction in post-processing software. I find that this allows to preserve much more detail in the photos. The software lets you really fine-tune the settings, while when done within the cameras it is mostly “on” or “off” with nothing in between.

Mutta tässä nämä siis ovat, Lahden revontulet, Rayann Elzein Photographyn ikuistamina, minä olin vain oppilaana mukana. Aika komeita syyskuun eteläisen Suomen revontuliksi, eikö vain? Tykkään myös tuosta järven antamasta heijastuksesta, talvisin sitä ei löydy kun ovat mokomat järvet jäässä. Täytyy siis ihailla vielä kun voi!

Toivottavasti sait tästä joitan vinkkejä revontulien kuvaamiseen, tänä syksynä on jo useamman kerran täällä etelässäkin niitä näkynyt, kannattaa siis olla valmiina ja liittyä vaikka Facebookissa Revontulikyttääjät-ryhmään, sieltä saa hyvin vinkkejä milloin ja missä taivaalle kannattaa katsella!

Seuraa meitä Instagramissa:

Karoliina / @bonjourpositivity

Rayann / @rezphotography

Rakkaalle kollegalleni

Rakas, ihana kollegani. Osoitan nämä sanat just sulle mun lentoemäntä- tai stuerttiystäväni, sillä vaikka monia muitakin tämä tilanne koskettaa, vain me voimme ymmärtää oikeasti mitä tämä meille tarkoittaa. Vaikka emme todennäköisesti ole koskaan yhdessä edes lentäneet, olemme jakaneet tämän taivasperheemme, sen ilot ja surut, ongelmat ja riemut.

Huomisesta lähtien moni meistä on pitkäaikasesti lomautettuna ja kukaan ei tiedä, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Mutta yhden asian tiedän varmasti: meistä ihan jokainen tästä selviää sillä jos kuka niin me, cabiinimiehistö, käännetään tässäkin asiassa uusi lehti ja ponnistetaan taas pinnalle. Eihän tällaista resilienssiä ole kellään muulla! Kuka muu muka ensin lentää täpötäyden lennon Shanghaihin istahtamatta kertaakaan edes syömään ja ehtimättä vessassa käymään, valvoo yön Aasiassa lampaita ja minuutteja laskien, ja paluumatkalla Siperian yllä hoitaa niin unohtuneet erikoisannokset, rikkoontuneet bisnespenkit, penkin alle juuttuneet passit ja puhelimet, pari pyörtynyttä asiakasta, korjaa toimimattomat IFE:t (inflight entertainment), tarjoilee kolmellesadalle, käy välillä siivoamassa WC:t, keskustelee asiakkaiden kanssa niin politiikasta kuin suomalaisesta kulttuurista, pitää huolen kaikkien turvallisuudesta, kehittelee koneesta löytyvistä tarpeista itkevälle vauvalle mobiilin viihdykkeeksi, tarjoilee viiniä kertoen pikku detaljeja tuon kyseisen viinin valmistuksesta, selvittelee myöhästymisen vuoksi menetettyjä jatkolentoja parille sadalle kiukkuiselle asiakkaalle, pitää lentäjät syötettyinä mutta unohtaa itse syödä, huolehtii, että kollegat muistavat juoda vettä ja hymyillä koko ajan – ja tämä kaikki vasta ensimmäisen parin lentotunnin aikana!

Vietämme ennestään tuntemattomien ihmisten seurassa joulut, uudetvuodet ja juhannukset, ja aina on olo kuin perheen kanssa olisi – vaikka olemme tunteneet muutaman tunnin ajan. Jätämme väliin perhejuhlat ja ystävien tapaamiset, olemme aina varautuneita yllätyksiin. Jokainen meistä tietää sen fiiliksen, kun aamulla jossain päin maailmaa herää ja ensimmäisenä katsoo sinne huoneen ovelle – ja siellä odottaa se pelätty valkoinen kirjelappunen. Tämä ei juuri koskaan tiedä hyvää, yleensä siinä kerrotaan ettemme sinä päivänä pääsekään lähtemään kotiin syystä tai toisesta. Alkaa vimmattu asioiden järjestely, kellä lapsille löydettävä hoitaja kellä eläimille, kenen peruttava pankkiaika, kenen jotain muuta. Sitten tapaamme aamupalalla, kiroamme tilannetta ja hetken kuluttua nauramme koko hommalle, eihän sille mitään mahda. Resilienssiä taas.

Tai lähdemme heittämään pikaisen Amsterdamin mutta siellä ukkonen sulkeekin kentän ja nopeasta kahdeksan tunnin työpäivästä tuleekin kaksitoistatuntinen. Harmittaa toki ja aiheuttaa monelle jälleen pikaisia soittoja – kuka hakee nyt lapsen tarhasta, kuka vie koiran ulos? – mutta tämäkin on sitä normaalia työpäivää johon aina olemme varautuneet. Eniten harmittaa kyydissä olevien asiakkaiden vuoksi, kyllähän me näistä aina yli pääsemme mutta monelle asiakkaalle se on aina suuremman vaikeuden paikka.

Ja keltä muulta kuin lentokoneen miehistöllä ei hyvää tuulta poista se, että joka ikinen työpäivä aloitetaan miettimällä mitä tehdään, jos jotain menee pahasti pieleen? Miten kukin toimii, jos tehdään hätälasku? Mitä just sinä otat mukaan, jos hätälaskun jälkeen kone syttyy tuleen? Mitä huudetaan asiakkaille, jos täytyy evakuoida? Miten toimitaan, jos joku kuolee? Mikä on kunkin yksittäisen henkilön tehtävä elvytystilanteessa? Mitä jos joku synnyttää? Mistä löytyy koneesta käsiraudat mikäli tarve tulee? Mitä jos ja mitä jos… Joku muu voisi tuollaisesta jo masentua, meille se luo vain sitä upeaa tiimifiilistä. Niin, ja näiden juttujen lisäksi me toki myös hoidetaan koneessa tarjoilut ja muu asiakaspalvelu.

Me tiimiydytään seitsemässä minuutissa, me tiedetään toistemme elämästä enemmän kuin moni perheenjäsen yhden lennon jälkeen, me luotetaan joka ikinen työvuoro siihen, että jokainen hoitaa hommat turvallisuus ykkösenä, me aloitetaan työvuoro aina miettimällä sitä, miten toimitaan jos jotain menee pahasti pieleen, me lohdutetaan kollegaa jolla huono päivä, me iloitaan toistemme puolesta, me pidetään yhtä huonoina hetkinä ja me jos ketkä ollaan niitä firmalle uskollisia ja tunnollisia työntekijöitä – eihän me muuten luovuttaisi niin monesta asiasta elämässämme vain jonkun työn vuoksi. Koska ei tämä meille ole vain työ, tämä on ollut elämäntapa.

Sulje hetkeksi silmät ja mieti tunnelmia näillä lennoilla – minua ainakin alkoi hymyilyttämään muistot, ehkä suakin!

  • HEL-HKT
  • NYC-HEL
  • HEL-TFS
  • yöllinen AGP-HEL
  • HEL-PVG…

Kukaan ei meiltä vie muistoja pimeästä galleystä, kun asiakkaat nukkuvat ja me parannamme maailmaa… Siitä, kun käymme porukalla Koreassa syömässä, Shanghain Metrossa ihmettelemässä sitä feikkituotteiden määrää, Naritan sushipaikassa ja sen jälkeen AEON:issa, Nykissä täysin pökertyneinä Century21:ssä pyörimässä, Phuketissa illalla rannalla auringonlaskua katselemassa, yrittämässä selventää ruokatilaustamme Xi’anissa kun kukaan paikallinen ei puhu sanaakaan englantia, viettämässä iltaa Tairiossa, jouluaaton juhlintaa missä tahansa päin maailmaa… Nämä ovat meidän vahvuutemme, nämä ovat ne muistot, jotka saavat pitämään uskoa yllä paremmasta ensi vuodesta, toivoa, että jonain päivänä taas odotamme jännityksellä listoja kuun 23. päivänä – ja salamaa nopeammin syöksymme lennonvaihtoihin niiden julkaisun jälkeen…

Niitä päiviä odotellessa – ja kuka tietää, kenties tästä seuraa ties mitä ihania juttuja sulle, mulle, meille kaikille <3 Koskaan kun ei tiedä miten elämä vie, ja me jos ketkä tiedetään tämä! Tämä on todella inhottava (syötä tähän kirosana) tilanne eikä tällaista osannut koskaan kuvitella. Mä toivon sulle kaikkein parhaita asioita elämään ja mä toivon, että et anna tämän tilanteen lannistaa. Jutellaan, käydään porukalla kahvilla tai syömässä, ollaan yhteydessä somessa, jaetaan vinkkejä ja ideoita kuten aina muulloinkin, ja pidetään yhtä. Meissä on voimaa, meissä on sitä hemmetin poweria vaikka muille jakaa!

Cabin Crew, landing in 10 minutes.

Ps. Tule seuraamaan matkani jatkumista ja lentojen muistelua Instagramin puolellekin!

CV 2020 – miten laatia hyvä ansioluettelo?

CV, sen rakentaminen ja viilaus tuli itselleni ajankohtaiseksi, kun viime viikolla sain tietää kuuluvani toistaiseksi lomautettuun porukkaan. Kerroin asiasta avoimesti LinkedInissä ja Twitterissä, samoin täällä blogissani ja sain todella paljon viestejä ja vinkkejä juuri CV:n ja työhakemuksen osalta. Saatuani hurjasti vinkkejä asiaan liittyen ajattelin, että haluan ehdottomasti jakaa nämä kaikille muillekin jotka samojen juttujen kanssa juuri nyt pähkäilevät. Kiitän suuresti jokaista, joka keskusteluun osallistui ja ideoitaan kertoi, niistä on valtavasti hyötyä minulle – toivottavasti myös sinulle! Mikäli sulla on näihin lisättävää tai kommentoitavaa laita viestiä – kaikki apu on varmasti meille lomautetuille tai työttömäksi jääneille tarpeen!

Yksi CV ei käy kaikkialle

Niin mukava kuin se olisikin, ei valitettavasti yhtä ja samaa CV:tä voi käyttää sellaisenaan kaikkiin hakuihin. On hyvä olla olemassa jonkinlainen “tietopankki” itsellä, johon on kerännyt tarkasti kaiken mahdollisen työ- ja opiskeluhistoriasta. Tästä tietopankista on sitten helpompi valita aina ne relevanteimmat juuri kyseiseen tehtävään.

  • Tuo selville juuri ne taidot joita sinulla on siihen kyseiseen tehtävään.
  • Lue hakuilmoitus tarkasti useaan kertaan, jotta tiedät täsmälleen mitä kysytään ja mitä sinä vastaat. Mitä tiettyjä taitoja, ohjelmia, avainsanoja mainitaan? Käytä näitä kun ansioluetteloa laadit.

Printtaa hakemasi työpaikan ilmoitus ja lue se vähintään kolmeen kertaan läpi. Neljännellä kerralla alleviivaa tärkeimmät asiat, jotka tunnistat seuraavista verbeistä: haetaanedellytetääntoivomme. Kun kirjoitat CV:täsi, pidä visusti huoli siitä, että kirjoitat sen täsmälleen näitä asioita vastaavaksi

Pipsa Aro
CV laatiminen

Älä kerro aivan kaikkea

Niin mukava kuin olisikin listata CV:en kaikki mahdolliset työtehtävät ja koulutukset harrastuksineen mitä olet elämäsi aikana tehnyt, ei tälle ole tarvetta. Ei ole tarkoitus kertoa koko työhistorian pieniä nyansseja vaan tuoda esiin haetun tehtävän kannalta olennaiset. Pois voi usean asiantuntijan mielestä jättää myös seuraavat:

  • Syntymäaika
  • Harrastukset (Mikäli eivät olennaisia tässä työtehtävässä. Toki jos harrastuksen myötä olet saanut tehtävässä hyödyntäviä taitoja tai tietoja kannattaa ne ehdottomasti kertoa.)
  • Siviilisääty

Korosta näitä CV:ssäsi

Titteli ei vielä kerro mitään rekrytoijalle, kerro siis mitä olet saanut aikaan. Onko sinulle kertoa numeraalisia seikkoja? Kasvatitko myyntiä xx euroa omalla toimenpiteelläsi? Loitko säästöä? Paransit prosessia, säästit aikaa tai rahaa? Kerro niistä, ei näitä mistään muualta voi tietää!

Avaa erityisesti kyseiseen tehtävään liittyviä saavutuksiasi, olivat ne sitten harrastus- tai työnteon puolelta. Opitko käyttämään kyseistä ohjelmaa vapaaehtoistyössäsi? Sano se!

Onko sinulla ajankohtaista tietoa alasta, kävitkö juuri siihen liittyvän kurssin? Oletko opiskellut omatoimisesti tehtävässä kysyttyjä asioita? Avaa näitä ansioluettelossakin.

Tsekkaa nämä lopuksi

  • Löytyyhän ansioluettelostasi kyseisessä rekryilmoituksessa olleita avainsanoja?
  • Hyvä CV:n pituus on 1-2 sivua.
  • Luetuta mahdollisuuksien mukaan CV jollain muulla, ettei sinne jää kirjoitusvirheitä ja se on visuaalisesti selkeä sekä haettavaan paikkaan sopiva.
  • Pidä CV yksinkertaisena ja tarkista, että yhteystiedot ovat helposti nähtävillä.
  • Onhan CV:n alussa intro jossa kerrot, miksi olisit paras valinta tähän kyseiseen tehtävään – eli se, mitä arvoa juuri sinä tuot tähän työhön, ei se mitä arvoa työ sinulle toisi.
  • Voit pyytää esimerkiksi entisiltä kollegoilta tai esimiehiltä suosituksia LinkedIniin tai ihan vaikkapa sähköpostilla ja käyttää näitä tuomassa syvyyttä ansioluetteloosi ja kertomaan sinusta työntekijänä.
  • Etene koulutus- ja työkokemuksessa uusimmasta vanhimpaan, eli viimeisin kokemus ylimpänä.
  • Käytä bulleteja, ei pitkiä kappaleita. Näin ansioluettelosi on helppolukuinen.
  • Muista käyttää selkeästi erottuvia väliotsikoita.
  • Lisää myös suosittelijat, tarkista heidän yhteystietonsa tai mainitse, että annat yhteystiedot pyydettäessä. Muista varmistaa myös, että tämä on ok myös suosittelijallesi.
  • Tallenna CV pdf-muodossa. Näin varmistat, että vastaanottaja saa sen avattua riippumatta siitä, mitä järjestelmää hän tai sinä käytätte.

Mitä muuta tarvitsen?

Valitettavasti pelkkä CV ei vielä auta työpaikan haussa, vaikka se todella tärkeä osa sitä onkin. On nimittäin jotain vielä tärkeämpää: työhakemus. Hakemuksessa katsotaan, ymmärtääkö hakija mitä tehtävää ja paikkaa on hakemassa ja vastaako hän siihen, mitä ilmoituksessa on pyydetty. Ajattele ilmoitusta tehtävänantona ja sinun tulee osata vastata siihen, ei rönsyillä muihin aiheisiin.

Hale Okkonen

Herättelikö tämä sinua, joka olet työtä hakemassa tai sitä suunnittelemassa? Toivottavasti näistä vinkeistä on sulle hyötyä, itse olen ainakin saanut rutkasti työkaluja joilla ryhtyä hommiin. Kannattaa tutustua myös YouTubeen, sieltä löytyy aiheesta paljon videoita. Minulle vinkattiin myös monesta yrityksestä, jotka auttavat työnhaussa, laitan nekin tähän alle. Ollaan yhteydessä ja jos mitä tahansa asiaan liittyvää mieleesi tulee, laita viestiä!

Älä piilota osaamistasi

Millainen on hyvä CV-kuva

Canvan simppelit ilmaiset CV-mallit

Apua työnhakuprofiilin päivitykseen: Applikoi

Uravalmennusta ja sparrausta: Julia Kaukinen

Apua työnhakuun: Vauhdittamo

Siivet kantavat, aina

Miltä nyt tuntuu? Tuntuu toivottomalta, arvottomalta, raivostuneelta, surulliselta, itkuiselta, katkeralta. Vihaan tätä tilannetta, vihaan kaikkea siihen liittyvää. Eniten vihaan saamaani sähköpostia. Kylmän viileä toteamus, että töihin ei kaivata ainakaan ennen huhtikuuta, palautathan hei pliis tavarasi ja tyhjennät kaappisi. Kuin veistä haavassa käännettäisiin, ei suoda suruaikaa, ei anneta armoa. ID-kortti pois, puhelin pois, kaappi tyhjäksi. Ei, en syytä tietenkään tästä firmaa tai ketään henkilöä mutta se ei missään määrin vähennä näitä tunteita. Tiedän, että muuta ei voitu tehdä mutta silti haluaisin heittäytyä lapsen tavoin lattialle, purra ohikulkevaa nilkasta, karjua ja saada joku tähän syylliseksi. Sillä niin ihmismieli taitaa toimia. Olisi hieno olla se ylevästi ja rauhallisesti suhtautuva, kylmän viileä ja hallittu tyyppi, joka tämänkin asian käsittelee kaikella arvokkuudella. Mutta ei, tänä aamuna tajusin olevani täysillä tunteiden vietävissä oleva, helposti katkeroituva ja kateellinen lurjus jollainen en vielä eilen uskonut olevani.

Miksi minä? Enkö tehnyt töitä hyvin? Miksi en koskaan voita missään arvonnassa? Ketkä ovat ne paremmat, ne onnekkaammat? Ensimmäinen reaktio – itkun ja raivon jälkeen – oli etsiä syylliset, etsiä ne ketkä onnistuivat tässä arvonnassa, etsiä jotain johon kohdistaa kateus ja katkeruus. Aamulla vielä tilailin onnellisena uusia työkenkiä Zalandosta, mietin, mitä tarvitsee uusia meikkiosastolta ennen töihin paluuta, tarvitseeko kenties hiuksille tehdä jotain. Olen niitä ällöttäviä positiivisesti parhaaseen uskovia tyyppejä, niitä, jotka uskovat aina siihen, että onni osuu kohdalle. Sitten kun ei osu (ja monesti ei osu), alas tullaan kovaa ja korkealta. Ja mitä olen lukenut kollegoiden päivityksiä, samoja fiiliksiä jaetaan. Tähän ammattikuntaan kuuluvat tuppaavat olemaan tunteella eteenpäin meneviä, kaikkensa likoon laittavia ja aina sitä parasta tsemppiä ylläpitäviä ihmisiä, ja kaikki koetaan sata lasissa, niin ilot kuin surutkin. Ei näissä hommissa oikein vähemmällä jaksaisikaan.

Se vaatii tsemppimieltä ja se vaatii joskus myös pokerinaamaa ja vähän feikkauskykyäkin, että jaksaa hymyillä ja nauraa läpi yön, sullottuna komposiittiputkeen 300 ventovieraan ihmisen kanssa, lentää läpi pimeän Siperian. Se vaatii älyttömästi positiivisuutta, että jaksaa hymyillä aamulla, kun takana on tunnin huonosti nukutut yöunet, kun ei ole ihan varma missä on kun silmänsä avaa, kun oven alta tulee lappu jossa kerrotaan, että lähtö viivästyy teknisten ongelmien vuoksi. Se vaatii resilienssiä, kun ensin hoitaa sairastapausta ja seuraavassa hetkessä siirtyy verhon toiselle puolen hymyillen ja kahvia tarjoillen, ottaen asiakkailta vastaan syytöksiä kun tarjoilu on kestänyt kun itse tietää, että jonkun elämä on samaan aikaan vaakalaudalla vain muutaman metrin päässä. Se vaatii mukautuvaisuutta, kun nopea parin tunnin työpäivä vaihtuu yön yli kestäväksi, kun myrsky on sulkenut lentokentän ja ainoat mukana olevat vaatteesi on päällä oleva virkapuku ja kotona oli sovittuja menoja juuri sille illalle. Se vaatii tunneälyä, että osaa oikealla tavalla kohdata omaisensa hautajaisiin menevän matkustajan ja seuraavalla penkkirivillä taas häämatkallaan olevan pariskunnan. Se vaatii kekseliäisyyttä, kun lentokoneen penkkien ja rakenteiden välistä etsitään milloin asiakkaan puhelinta, milloin vihkisormusta, milloin passia. Elvytämme sydänkohtauksen saaneita, hoidamme lentopelkoisia, osaamme niin hätäsynnytykset, tulipalojen sammutukset, evakuoinnit, metsässä selviytymiset kuin mereen pelastautumiset. Viihdytämme raivokohtauksen saaneita lapsia, rakennamme pahvimukeista mobiileja vauvalle, taittelemme serveteistä onnittelukukkia syntymäpäivää viettävälle mummolle. Sanoisin, että kukaan ei ole niin idearikas kuin lentoemäntä, siinä taitaa jäädä Ihmemieskin kakkoseksi. Me olemme tottuneet pärjäämään keskenämme, niillä tarvikkeilla mitä siitä lentokoneesta löytyy, tilanteessa kuin tilanteessa jopa 12 tunnin ajan. Ei meillä ole mahdollisuutta kipaista naapuritoimistoon tai toiseen kerrokseen kyselemään apuja, siellä sitä ollaan kymmenen kilometrin korkeudessa ja aivan omillamme. Ja mehän selviämme mistä tahansa!

Mutta missään ei myöskään ole niin hauskaa kuin tässä työssä. Missään ei käydä niin mielenkiintoisia keskusteluja kuin koneen keittiössä tai layoverilla aamupalapöydässä. Missään ei ole niin monipuolista, niin valtavalla koulutuskirjolla ja kokemuksella varustettua porukkaa kuin lentokoneen henkilöstössä. Oli ongelma, murhe tai kysymys mistä tahansa saa olla varma, että muutamassa minuutissa keskusteluryhmästä löytyy alan asiantuntija tai ainakin sellaisen tunteva, oli kyse sitten kylpyhuoneen vesieristyksestä tai lemmikkikanin silmäongelmista. Tarvitsetko Kiinan reissulla uudet kengät, etsitkö parasta erikoislääkäriä, menikö selkä jumiin Japanissa tai tarvitseeko lapsi kenties tiettyä kirjaa lukioon? Pari minuuttia ja vastaus on valmiina. Missään ei tutustuta ja tiimiydytä niin nopeasti kuin lennon briifinghuoneessa, jossa seitsemän minuutin jälkeen tiedetään ja luotetaan kollegaan niin vahvasti, että uskotaan oma henki tämän käsiin. Lennon jälkeen tiedämme myös kaiken toistemme elämästä, niin sydänsurut, huolet kuin ilon aiheetkin. Tiedämme, että turvallisuus on jokaiselle se aivan ehdoton ykkönen, tiedämme, että siitä ei meistä kukaan tingi. Tiedämme myös, että emme kuitenkaan koskaan ole yksin vaan siinä on se meidän oma jengi apuna ja tuli eteen mitä tahansa, meidät on koulutettu siitä selviämään.

Ja mehän selvitään. Haluan uskoa, että vaikka tämä viikko on tuonut meistä suurimmalle osalle nämä huonot uutiset, pääsemme tästäkin yli – aivan niinkuin pääsemme yli aina kaikesta muustakin. Meille tämä ei ole työ tai vain pelkkä ammatti, tämä on ollut meidän elämäntapa, meidän perheemme, meidän heimomme. Ei meillä turhaan siipiä ole, ne ovat kantaneet meitä ja kantavat meitä jatkossakin, joko takaisin pilvien luo tai sitten ne lennättävät meidät aivan uusille elämänpoluille. Mutta näitä kokemuksia, näitä muistoja, näitä ihmisiä, tietoja ja taitoja ei meiltä kukaan eikä mikään pysty viemään, sillä olemme me vaan niin hitsin mahtavaa ja erityislaatuista sakkia, ihan kaikki!

Voihan pettymys ja muut inhat fiilikset

Pettymys. Meistä jokainen on kokenut sen tunteen, se puristaa kurkkua, kipristää vatsaa, saa hengittämään raskaammin. Se luo ajatuksille vain yhden kapean – usein melko negatiivisen – kaistan, jossa ne ravaavat edestakaisin. Ruoka ei maistu, itkettää, harmittaa, tunnet itsesi petetyksi, unelmat turhiksi, toiveet murskatuksi. Pettymyksen syy voi olla suuri tai pieni, tunteet silti aivan yhtä voimakkaat. Olen tuntenut jättimäisiä pettymyksen tunteita niin työpaikan suhteen, menetetyn projektin, tai sitten tällaisten kaatuneiden suunnitelmien suhteen. Syyn suuruus ei todellakaan millään tavoin korreloi näiden tunteiden kanssa ja ulkopuolisen mielestä aivan mitätön juttu voi itselle olla todella kova paikka. Jokainen kun kokee nämä tunteet omasta näkökulmastaan, ulkopuolinen ei voi niitä vähätellä tai mitätöidä. Kävin jopa lukemassa tästä aiheesta Suomen Mielenterveysseuran sivulla – pettymyshän on yksi yleisistä tunteistamme mutta siitä aika harvoin tulee puhuttua.

Miksi näitä mietin tänä kauniina syyskuun päivänä? Koska eilen jouduin hyväksymään pettymyksen, erään suunnitelman kariutumisen. Ja se on todella kirpaissut syvältä. Syy pettymykseen ei todellakaan ollut sen suurempi kuin suunnitellun Lapin ruskareissun ja sen mukana kulkeneiden kirjoitus- ja kuvausjuttujen peruuntuminen, mutta voin todellakin kertoa, että kyllä on kirpaissut! Ensin hyökyi suoranainen raivostuminen, sitä seurasi epätoivo ja epäreiluuden tunne itkuineen, siitä sitten jatkui vuorostaan sellainen masentuneen flegmaattinen fiilis. Eikä ketään kelle kiukutella, yksin ovien paiskominen tai kahvikupin voimalla pöytään pamauttaminen, kattilankansien tahallisen äänekäs kolistelu tai portaita ylös alas tömistely on melkoisen turhaa puuhaa.

Nyt yön yli nukuttuani (näin, minähän käyttäydyn aivan aikuisen tavoin) olen tajunnut jälleen kerran jo aiemmin itsestäni oppimani asian: suurin syy pettymyksiin elämässäni olen minä itse. Tai omat odotukset joita ehdin luoda ääntä nopeampaan tahtiin heti, kun jonkin idean saan päähäni. Mielessäni kehittelen jo tapahtumat, toimet ja ihanat yksityiskohdat vaikka koko homma olisi vielä suunnitteluasteella. Ja sitten kun asiat eivät toteudukaan kuten olin omassa mielessäni kuvitellut, saan kokea karvaan pettymyksen. Ihan omaa syytäni. Olen luonteeltani ehkä sellainen herkästi innostuva ja asioista nopeasti motivoituva, erittäin positiivisella vivahteella varustettu ja jaksan aina uskoa siihen kivaan ja hyvään. Jos olisin enemmän realisti tai jopa pessimisti, en varmastikaan näitä pettymyksiä joutuisi joka käänteessä käsittelemään. Ei viikkoa ilman mökötystä jostain asiasta, sanoisi mieheni! Tätä innostuvaa ja asioiden edelle kiirehtivää luonteenpiirrettäni saan kiittää ja kirota monista asioista elämässäni, kyllähän siitä usein on hyötyäkin. Minut on erittäin helppo esimerkiksi saada mukaan ties minkälaisiin projekteihin työelämässäkin, pari innostavaa mielinkuvan maalausta suuntaani ja I’m in. Onneksi, vaikka nämä pettymykset koville ottaakin, pääsen niistä yleensä myös nopeasti yli. Ei tarvita kuin jokin uusi idean poikanen jota ryhdyn hoivaamaan ja vaalimaan (ja toivomaan, että se ei minua petä). Mitäs siis seuraavaksi?

Niin, ja näistä maisemista (ja poroista!!) jäin nyt sitten tänä vuonna paitsi. Ehkä vuoden päästä paremmalla tuurilla?