Omapitäväinen – eteläkarjalaisten oma murresana

Omapitäväinen, kävelee kuin nainen… Näin me lapset lällättelimme Lappeenrannassa, jos leikkikaveri ei omalla lelullaan antanut meidän leikkiä. Sana on aina kuulunut omaan sanavarastooni joten olikin melkoinen ihmetys huomata, että sepä ei yleisesti tunnettu sana olekaan. Eivät ymmärtäneet lahtelaiset, kun jotain omapitäväiseksi leikilläni moitin, hämmentyneinä katsoivat vain, kuin olisin vierasta kieltä puhunut. Ja niin ilmeisesti vähän puhuinkin. Ainakin hämäläisten mielestä. Ja vissiin myös muun Suomen.

Tein pienen tutkimuksen Twitterissä ja Facebookissa ja kyllä, sana omapitäväinen on täysin outo heille ketkä eivät lapsena ole Lappeenranta-Lemi-Imatra suunnalla elelleet. Ja itseasiassa osalle heistäkin ketkä ovat. Omapitäväinen näyttää siis olevan hyvinkin pienen väestöryhmän käyttämä murresana, eikä ole nykyään vissiin senkään vertaa käytössä. Moni muistaa sanaa lapsena käyttäneensä mutta nykyiseen sanavarastoon se ei enää ehkä kuulu. Tosin tähän voisi olla syynä sekin, ettei aikuiset käyttäydy soveliaisuussyistä niin omapitäväisesti kuin lapset: vaikkei omaansa haluaisi lainata se kuitenkin tehdään, koska halutaan käyttäytyä korrektisti. Lapsia korrektius ei vähempää voisi kiinnostaa.

Kun juontaja Anne Laine alkoi puhua “omapitäväisyydestä” joutui puolet toimituksesta suuren hämmennyksen tilaan. Hämmentyneet olivat poikkeuksetta ulkopaikkakuntalaisia. Omapitäväisyys näyttäisikin olevan eteläkarjalainen sana, jota ei muualla Suomessa tunneta.

Yle

Omapitäväinen tarkoittaa siis sitä, kun toinen ei omaansa haluaisi antaa, on siis omaansa pitävä. Tätä ei missään nimessä saa sekoittaa sanaan itsekäs, sillä omapitäväinen ei kanna mukanaan mitään negatiivista kaikua, se vain on vähän sellainen ominaisuus, senhetkinen olotila. Lapsena kaverin kanssa leikittiin ja tottakai se kaverin nukke oli paljon kivempi joten kysyit, saisitko siekii sillä leikkiä. Mutta kaveripa ei antanut, sanoi että leikkii sillä ite. “Yks on iha omapitäväinen!” tuli tuomio ja leikki jatkui, vaikkakin vähän ärsytti moinen omapitäväisyys.

Hauska on nyt ollut tajuta, että sana on todella sellainen erikoisuus, jota eivät edes kaikki eteläkarjalaiset tunnista. Eikö olekin upeaa ja rikasta tämä meidän kielemme kaikkine ihanine murteineen! Onko sinun murteessa paljon sanoja joita ei muualla tunnisteta? (En tiedä kannattaako tätä edes turkulaisilta ja tamperelaisilta kysyä, teillähän on aivan omat kielenne!) Mutta on se hassu fiilis tajuta, että edes oman maan rajojen sisäpuolella sinua ei aina ymmärretä – ja sanan selittäminenkin on vaikeaa, kuin ei aivan samaa tarkoitusta ole kirjakielen sanoissa olemassa. Vielä kerran haluan siis muistuttaa, että omapitäväinen ei ole itsekäs ihminen, ei saa näitä kahta sekoittaa 😉

omapitäväinen
omapitäväinen

Samaan sakkiin kuuluvat ilmeisesti jossain määrin myös sanat venkoilla (älä venkoile ku mie yritän laittaa nää sukat siulle jalkaan!) koussikka (siul ko on se koussikka siin ni kauhase tästä nää veet ämpäriin), metka (no se ol kyl nii metka tapaus, kyl mie aion sitä tavata toistekii), holotna (tänää on nii holotna et pitää vissii villatakki laittaa päälle), nökönuuka (ei menny nyt iha pilkullee mut ei se niin nökönuukaa ole). Kuulostaako näistä mikään tutummalta kuin tuo omapitäväinen?

Utsjoen kirkkotuvat – kirkkoperinnettä jo 1700-luvulta

Aivan Utsjoen keskustan tuntumassa, kirkkoa vastapäätä Mantojärven rannalla, voi vierailija hetkeksi piipahtaa 1800-luvun alussa. Täällä sijaitsevat nimittäin Utsjoen kirkkotuvat, jotka olivat käytössä aina 1930-luvulle saakka, enemmän ja vähemmän. Kirkkotupia löytyy jonkin verran pohjoisemmasta Suomesta, itselleni se tuli tutuksi tosin Keuruulla lapsuuteni viettäneenä – siellä jokainen koululainen vieraili todennäköisesti useaan otteeseen Keuruun kotiseutumuseon pihassa olevassa ainoassa säilyneessä kirkkotuvassa.

Mikä oli kirkkotupa?

Utsjoen kirkkotuvat, siinä missä muutkin, oli aikoinaan tarkoitettu tilapäiseksi majoittumispaikaksi niille, ketkä tulivat kauempaa kirkolle asioimaan. (Jo silloin siis lähdettiin “käymään kirkolla” kun mentiin lähimpään keskustaan asioita hoitamaan!). Siellä tuvissa matkailijat saivat levähtää lattialle levitetyillä alustoilla eikä heidän tarvinnut pitkää matkaa lähteä taittamaan takaisin kotiin heti samana päivänä. Joillain paikoilla kirkkotupia oli niin monia, että niistä muodostui pieni kirkkotupakylä, yleensä kirkon lähettyville. Nykyään monet tuvat ovat mennyttä, niitä on siirretty muualle, otettu muihin tehtäviin ja iso osa aikojen saatossa lahonnut tai purettu pois muun rakentamisen tieltä.

Utsjoen kirkkotuvat

Myös nämä Utsjoen kirkkotuvat ovat peräisin 1700-luvun lopusta ja kirkkotupakylä oli aikoinaan se “place to be” eli Utsjoen keskeisin paikka. Voi vain kuvitella miten mielenkiintoisia tarinoita siellä vaihdettiin, kenties hieman juoruttiin ja juoruiltiinkin, kun pitkästä matkasta harvoin muiden ihmisten luo tultiin. Oli varmasti tarinaa jos jonkinmoista! Nämä Utsjoen kirkkotuvat olivat vilkkaassa käytössä vielä 1940-luvulla, sen verran ovat pitkiä tuolla Lapissa välimatkat eikä bussit huristelleet kaupunkien välillä.

Tuolla kirkkotupa-alueella oli aikoinaan paitsi niitä asumiseen tarkoitettuja majoja niin myös kirkkotalleja, aittoja ja vajoja. Tuollainen talli siellä esimerkiksi edelleen on katseltavana ja päiväsaikaan nuo tuvat ovat kaikki matkailijoille avoinna. Kirkkotupia on Utsjoella nykyään 13, osa niistä tuotu paikalle muualta tai palautettu omalle paikalleen.

Utsjoen kirkkotuva
Abrahan Helanderin turvekammi. Tässä Aapo asusti perheensä kanssa vakituisesti ja piti markkina-aikana kahvikauppaa. Helanderin suvulla on edelleen kammin käyttöoikeus.
Utsjoentie kirkkotuvat
Yhden tuvan sisältä. Monen tuvan sisukset on entisöity näyttämään jotakuinkin siltä, miltä ne näyttivät kun vielä olivat käytössä.
Länsmanin suvun tupon kauppias Holmbergin entinen kauppahuone, joka siirrettiin Čohkavaaran poroerotuspaikalle ja palautettiin nykyiselle paikalleen Museoviraston toimesta 1970­-luvulla. 
Utsjoentie kirkkotuvat
Tämä on rekonstruktio Nils Holmbergin rakennusryhmästä. Ryhmään kuuluu tupa, kaksi tallia ja ulkohuussi.
Utsjoentie kirkkotuvat
Hans ja Terttu Guttormin tupa on toiminut vou­din asuntona hänen käydessään Utsjoella veronkanto­ matkoilla.

Mikäli matkasi joskus vie Utsjoelle tai sen ohitse, suosittelen lämpimästi pysähtymään näillä Utsjoen kirkkotuvilla. Paikka on todella kaunis, kesällä järvi siintää rakennusten lomasta ja kahvilasta saa ostettua virvokkeita. Kiertele, katsele, kuvittele hetkeksi itsesi elämään tuota 1800-luvun elämää – ja mene kotona tyytyväisenä sisäsuihkuun 🙂

Ne elämän eteentuomat yllätykset

Mistä alkaisin? Siitä hetkestä, jolloin sain päähänpiston kokeilla, josko minulla olisi rahkeita kokonaan uuteen työhön? Siitä, kun eteentulleet haastattelut, testit ja tehtävät selvitin ja sain tietää tulleeni työhön valituksi? Vai kenties siitä hetkestä, kun istuin silloisen, aivan ihanan ja upean, esinaiseni edessä ja irtisanoin itseni niin kovin rakastamastani firmasta, irtaannuin maailman parhaista työkavereista ja turvallisen tutusta, osaamastani, hallitsemastani viestinnän työstä? Kun hyppäsin huikealle 8 viikon matkalle uuteen ammattiin, harjoittelin savusukellusta, elvytystä, defibrillaattorin käyttöä, hätäsynnytyksiä, evakuointeja, itsepuolustusta, käsirautojen käyttöä, lentokoneen ovien sulkemista, opiskelin tuhansia sivuja ilmailulainsäädäntöä ja lentokoneiden manuaaleja? Siitä, kun ensimmäistä kertaa nousin taivaalle en matkustajana, vaan työtä tekevänä?

Lue lisää: Viestinnän ammattailaisesta lentoemännäksi

Aloitan kuintenkin siitä, kun kesällä 2016, vain neljä kuukautta uuden työn aloittamisen jälkeen, koin henkisen notkahduksen. Honeymoon uuden työn suhteen taisi olla tuossa vaiheessa ohi ja ikävä entiseen iski kuin leka, tuntui, että haluan palata oman työpöytäni ääreen, kirjoittamaan, suunnittelemaan ja projektien pariin. Jira! Excel! Word! Power Point! SAP! En ollut lainkaan varma, että olin tehnyt oikean ratkaisun jättäessäni tuon unelmieni ammatin taakseni ja hypätessäni siiville, kohti täysin erilaista elämää. Hetkittäin koin jopa suurta katumusta, olinko pilannut kaiken, oman tulevaisuuteni viestinnän saralla, toiveet tehdä tuota työtä enää koskaan? Haluanko sittenkään lennellä maasta toiseen joka päivä vaihtuvien työkavereiden kanssa? Mitä jos menisinkin anelemaan entiseltä työpaikaltani työtä takaisin, entistä työtäni, uutta työtä, ihan mitä vain työtä, kunhan vain pääsisin takaisin viestinnän pariin, vanhojen kollegoiden luo, takaisin tuttuun ja totuttuun. Mitä oikein ajattelin sieltä lähtiessäni?

Koska luonteeseeni kuitenkin kuuluu katsoa tilanteet loppuun saakka, annoin itselleni aikaa syksyyn. Kenties siihen mennessä tulen tulokseen, että palaan johonkin viestinnän hommiin ja unohdan tämän koko hairahdukseni taivaalle – tai sitten tykästyn uuteen ammattiini ja haluan siihen jäädä. Tällainen päätös ja oma deadline auttoivat rauhoittumaan ja unohtamaan jokapäiväisen tuskailun, pohtimisen, haikailun ja stressaamisen. Saatoin rentoutua ja keskittyä työhöni – ja antoihan se aivan erilailla myös aikaa bloggaamiselle, kun töitä ei koskaan tarvinnut ottaa iltapuhteiksi kotiin!

Tuli heinäkuu, ja uuden firmani viestinnästä Manti kysyi, olisiko minulla halukkuutta tehdä Instagramiin take over joltain sen kuun työreissultani. Tokihan suostuin, blogin ja Instan ollessa osana päivittäistä yksityiselämääni joka tapauksessa. Saisinpahan lisää mielekästä ajateltavaa murehtimisen sijaan. Heinäkuun puolivälissä (tarkkaan sanoen lensin sinne 10.7. ja aloitin takeoverin 11.7.2016) sitten suuntasin kohti Etelä-Koreaa ja valmistauduin sieltä materiaalia keräämään. Kamera mukanani kuljeskelin Incheonissa, kuvasin ja päivitin Finnairin Instagramiin. Kerroin  kuka olen ja mitä teen, vastailin kysymyksiin ja juttelin seuraajien kanssa. Sain myös toki uusia seuraajia henkilökohtaiselle tililleni, näistä seuraajista yksi kiinnitti heti huomioni: ranskalainen, hollannissa asuva insinööri-valokuvaaja, jonka upeita revontulikuvia olin joskus ihaillutkin. Täytyy myöntää, että kyllähän se sydäntä sykähdytti, kun valokuvausta ammatikseenkin tekevä kuvistani piti – tuli olo, että jotain olen tehnyt hyvin.

Tästä bambikuvasta kaikki siis sai alkunsa päivälleen neljä vuotta sitten 😉

Viikot kuluivat, luovutin Finnairin IG-tilin toisten haltuun ja jatkoin valokuvaamista, töitä ja haikailua menneeseen. Asia joka tosin nyt oli muuttunut oli uusi tuttavuus, jonka kanssa vaihdoimme sanan siellä toisen täällä, lähinnä Instagramin kuvien yhteydessä. Tiedättekö sen fiiliksen, kun joku täysin ventovieras tuntuu kovin tutulta ja helposti lähestyttävältä, kiinnostavalta? Kuin vanha ystävä jonka kanssa voit jakaa kaikki ajatuksesi ja joka saa sinut aina hyvälle mielelle? Vanha ystävä, mutta sellaisella kutkuttavalla twistillä… Sellainen oli fiiikseni, kun tämän uuden ihmisen kanssa kirjoittelimme. En tiennyt hänestä muuta kuin mitä Instagramin valokuvat kertoivat, en ikää, ulkonäköä tai mitään muuta henkilökohtaista – hän kun ei tililleen sellaisia lainkaan postannut. Silti tuntui, kuin olisin tuntenut hänet jo kauan. Keskustelut pitenivät, siirtyivät Facebookin kautta Whatsappiin ja jatkuivat joskus kuusikin tuntia kerrallaan – kuinka voikin jonkun kanssa olla niin hauskaa, niin helppoa kommunikoida? Aamun ensimmäisenä ja illan viimeisenä ei mielessä enää ollut somen tarkistaminen vaan tämän elämääni yllättäen ilmestyneen ihmisen kanssa juttelu. Tuntui, että noiden satojen tuntien aikana opimme toisistamme kaiken ja enemmän, ja muutaman kuukauden jokahetkisen viestittelyn jälkeen oli selkeää, että ainoa asia jonka voimme tehdä, oli tavata livenä, ilman FaceTimeä, Whatsappia tai Instagramia.

Sovimme treffit lokakuiselle päivälle, luonnollisestikin lentokentälle, mihinkä muuallekaan. Itse lensin paikalle suoraan Shanghaista, hän Amsterdamista, ja tapasimme lentokentän tuloaulassa. Ja se jännitys, se oli jotain aivan kamalaa! Laitoin viestiä koneesta poistuessani ja pyysin, voisiko käydä ostamassa minulle kahvin – yläkerran kahviosta, sillä pidin enemmän siitä kuin Starbucksin versiosta 😀 Jotainhan minun oli keksittävä, että minä olisin se, joka on ensimmäisenä paikalla ja saisin odottaa turvallisesti jonkin tolpan takana…. Ja sieltä hän sitten pian saapui, kahvikuppi kädessään, niin tuttuna ja niin jännittävän uutena. Tuosta hetkestä alkoi meille molemmille uusi elämä, tuo hetki sinetöi sen, jonka jo molemmat olimme niiden pitkien, lukuisten keskustelujen aikana tajunneet. Tästä alkaisi loppuelämämme taival yhdessä.

Kyseisestä kohtaamisesta lentokentällä on nyt neljä vuotta, ja vaikka etäsuhteessa eläminen ja kahden maan välillä reissaaminen ja kahdessa kaupungissa asuminen, molempien työmatkat ja epäsäännölliset aikataulut eivät asioita ainakaan helpota, olemme tässä, edelleen niin onnellisina, edelleen rakastuneina, edelleen joka päivä yhtä sitoutuneina, kaikki ihana edessämme. Insinöörin ajattelumallit helpottavat niinä hetkinä, kun minun hösellykset ja yliajattelut meinaavat saada otteen mielestäni. Hän tuo suhteeseen sen järjellä ja logiikalla ajattelun, ja minä taidan tuoda soppaan sitten taas sen hieman höselömmän puolen, hoidan sen kaiken stressaamisen ja ylireagoinnin – tasapainoahan tarvitaan, eikö? Mutta pääasia on, että tämä sattuma tapahtui ja kaikki kuljetti meidät tähän päivään ja moniin tuleviin.

Ja tämä on se, mistä olen myös puhunut muutamalle yleisölle: jokaisella elämän käännekohdalla on tarkoitus, tarkoitus joka ei välttämättä ole nähtävissä kuin vasta myöhemmin, elämää taaksepäin katsellessa. Vaikka niin kamalasti kirpaisikin työpaikan vaihtaminen ja sitä ehkä jopa hetkellisesti kovastikin kaduin, lopputuloksen tietäen tekisin saman aivan varmasti uudelleen. Joitan sattumuksen tuomia asioita ei vain koskaan voi ennustaa eikä niitä haluaisi suunnitella mitenkään toisin. Minun työpaikanvaihdolla oli kuin olikin tarkoituksensa – onneksi päätin antaa itselleni aikaa enkä silloin kesäkuussa lähtenyt muille teille. Jos pysähdyt miettimään omaa elämääsi, ja siinä olleita käännekohtia, huomaat tämän helposti. Käännekohdat voivat olla iloisia, ne voivat olla surullisia, ne voivat olla rankkoja. Mutta niistä jokaista on tarvittu, että olet juuri tässä hetkessä, juuri tässä vaiheessa elämääsi. Olet se sinä, joka juuri nyt olet.

Niin ja se tarinan opetus? Aina kannattaa suostua, kuin pyydetään mukaan johonkin uuteen – se voi johtaa vaikkapa elämäsi rakkauden luo 😉

Nollasta vitoseen – sohvalta hölkkääjäksi

nollasta-vitoseen

Nollasta vitoseen – kuinka minusta tuli koronakeväänä juoksun harrastaja.

Ai että minä juoksisin 5 kilometriä? No en todellellakaan. Ei, en juokse, en hölkkää, en jaksa enkä viitsi. Kävelen kyllä, oli se sitten 5, 10 tai 20 kilometriä, sillä ei väliä. Mutta yhtään nopeammin en tossua toisen eteen laita. Näin ajattelin oikeastaan aina, joskus kävin vähän ehkä juoksemassa mutta koska se ei tuntunut kivalta juosta täysin ilman treeniä yhtäkkiä sitä viittä kilometriä (yllätys…) niin se jäi aina yhteen kertaan. Hieman aina ärsytti, kun useat kollegat kävivät layoverilla juoksemassa, minä vain kameran kanssa kävelin ympäriinsä. Olisihan se kiva, mutta ei minusta siihen ole ajattelin aina. Kunnes tuli koronakevät ja kaipasin jotain muuta tekemistä kuukauden yhtämittaisen leipomisen ja ruuanlaiton jälkeen. Alkoi virkapuku kinnata.

Tiesin, ettei minulla ole mitään rahkeita lähteä yksinäni tekemään mitään juoksuharjoituksia, siihen ei vain itsekurini riitä. Lopettaisin lenkillä juoksun siinä kohtaa, kun yhtään alkaisi askel painaa tai muutoin vain kyllästyttää. Tarvitsisin ehdottomasti jotain konkreettisempaa apua, jos meinasin itseni saada oikeasti nollasta vitoseen – ja siitä yhä eteenpäin. Tutkailin eri sovelluksia ja ohjelmia kunnes törmäsin siihen itselleni parhaiten sopivaan: RunKeeper-sovellukseen.

RunKeeper My Firs 5K

Ladattuani RunKeeperin otin maksullisen version käyttööni, tällöin sain sovelluksen ohjelmavalikoiman täysin hyödynnettäväkseni. RunKeeperillä on täydellinen aloittelijan ohjelma, My First 5K jonka aloitin huhtikuun viimeisinä päivinä. Miksi sitten tämä ohjelma on niin hyvä?

  • Ohjelma alkaa todella, todella hissukseen. Ensimmäisellä lenkillä muistaakseni juostiin aina 30 sekuntia kerrallaan ja sitten käveltiin pari minuuttia. Joka treenikerralle oli oma ohjelmansa.
  • Erin, RunKeeperin ohjaaja, puhuu ja kaitsee ja tsemppaa sinut läpi jokaisen treenikerran. En todellakaan olisi ilman tätä jaksanut niitä tehdä, olisin aivan varmasti useastikin löysäillyt tai lopettanut siinä vaiheessa kun tuntuu ikävältä. Mutta Erin oli aivan kuin henkilökohtainen pt joka tsemppasi, kertoi juttuja treenaamisesta ja siihen valmistautumisesta eikä antanut lopettaa kutakin intervallia sekuntiakaan ennen sen varsinaista päättymistä. Erin on aivan paras!
  • Ohjelma etenee johdonmukaisesti, oma kunto kohenee aivan huomaamatta. Siinä missä eka treenikerran muutama intervalli tuntui tällaisesta juoksua harrastamattomasta jo todella rankalta, joidenkin viikkojen kuluttua pystyi jo juoksemaan parikymmentä kolme kertaa pidempää intervallipätkää.
  • Erinin ohjeisti joka ikinen kerta oikeaan juoksuasentoon. Tätä kun toisti ne useat viikot, se oikeasti jäi vartalon muistiin.
  • My First 5K -ohjelmassa voit itse päättää treenipäivät, mutta Erin yleensä aina harjoituksen lopuksi kehotti palautumaan sen pari päivää – ja sitä suosittelen itsekin. Aluksi into meinasi viedä mukanaan ja sain ikävät alkavat penikkavaivat kiusakseni mutta kun maltoin vähentää viikottaiset treenit kolmeen, jalatkin paranivat. Välipäivinä olen sitten käyskennellyt hissuksiin ja käynyt uimassa.

Nollasta vitoseen – mitä opin matkalla

Juoksin ensimmäisen viiden kilometrin lenkkini (pysähtymättä, kävelemättä välillä) viime viikolla Utsjoella. Ohjelma itse loppui jo viikkoa aiemmin mutta en vain saanut psyykattua itseäni sille ensimmäiselle itsenäiselle vitosen lenkille sitten millään, aina tuli otettua niitä kävelypätkiä. Mutta se fiilis, kun ensimmäistä kertaa saat vitosen lenkin juostua, on jotain aivan huikeaa. Siinä myös tajuaa, että suurin este monesti on oma pää – ei niinkään kroppa tai sen jaksaminen. Kun kuulostelin oloani niinä hetkinä, kun halusin vaihtaa juoksun kävelyyn, tajusin ettei jalkojani koske, hengitys on aivan hyvää, sydän ei hakkaa kuollakseen eikä mikään muukaan fyysinen asia estä minua juoksemasta. Ainoastaan mieli. Jostain syystä se edelleen jankuttaa samaa vanhaa virttä ja kehottaa ottamaan iisimmin, päästämään kropan helpommalla. Koen, että suuri osa treenaamisesta onkin sen pääkopan treenaamista, sitä, että osaa erottaa milloin on kyse siitä ettei oikeasti enää jaksa tai pysty, milloin taas siitä ettei oikein vaan huvita enää.

Viime viikolla aloitin uuden RunKeeperin ohjelman, tämän on tarkoitus opastaa minut treenaamaan kympin juoksuun. Oli pettymys huomata, että enää ei Erin ole minua siinä korvanapeissa neuvomassa vaan saan suoriutua juoksuistani itse! Mutta hyvin olen sitten kuitenkin saanut itseni juoksemaan, vaihtelevat ja tarkkaan ohjeistetut treenit auttavat tässäkin. Joka treenikerta on hieman erilainen ja äänimerkit ja ohjelman antamat ääniohjeet kertovat matkan edistymisestä. Rakastan RunKeeperiä, mikäli se ei ole tullut selväksi!

Nollasta vitoseen – ja eteenpäin

Eilen oli sitten kohdallani uuden ennätyksen vuoro, kun juoksin yhtäjaksoisesti, pysähtymättä ja kävelemättä 6 kilometrin lenkin. En todella olisi vielä alkukeväästä uskonut, että oikeasti jopa nautin siitä enkä edes ollut väsynyt – olisin helposti voinut juosta kauemminkin! Olen kuitenkin päättänyt pitäytyä ohjelman treeneissä, ne on varmasti laadittu siten että ne kohottavat kuntoa, jaksamista ja nopeutta juuri oikein.

Aivan naurattaa katsoa tätä ensimmäistä treenikertaani ja muistella, kuinka se tuntui silloin niin kuormittavalta! Olin todella yllättynyt, ettei kävelykunnosta ollut oikeastaan mitään hyötyä juoksemiseen, ajattelin sen edes vähän olevan siellä pohjalla hyödyksi. Mutta ilmeisesti lihasryhmät juoksussa ovat kuitenkin erit kuin mitä kävelyssä ja niinpä sen juoksukunnon kehittäminen vei oman aikansa.

Nollasta vitoseen konkreettisesti kuvina

Tässä vielä RunKeeperin tiedot siitä aivan ensimmäisestä lenkistäni sekä siitä, jolla vihdoin 5 kilometriä juoksin – siinä nuo ylimääräiset kilometrit tulevat alku- ja loppukävelystä. Juoksen edelleen hitaasti kuin kilpikonna tervassa mutta siitä en kanna huolta. Haluan ensin keskittyä siihen, että jaksan juosta ja vasta myöhemmin ryhtyä hiomaan nopeutta. Jos jotain olen oppinut niin sen, että näissä asioissa kannattaa edetä hitaasti mutta määrätietoisesti, ei summittain ja sykähdyksittäin.

Olen myös saanut huomata, että juoksemisesta tulee oikeasti tosi hyvä fiilis, vapaapäivinäkin tekisi mieli lähteä lenkille, tykkään juosta sateessa ja viileässä en yhtään lämpimällä kelillä, ja juoksun jälkeen on aivan voittajaolo!

nollasta vitoseen ensimmäinen lenkki
nollasta vitoseen - ensimmäinen 5k juoksu

Helsingistä Utsjoelle: päivässä läpi Suomen

Istuskelin lauantaina illalla sohvalla, kädessäni puhelin ja siinä avoinna Google Maps. Oma sininen palleropisteeni näytti vahvasti Suomen eteläisimpiä seutuja ja sain siirtää katsetta aika paljon ylöspäin saadakseni näkyviin Suomen päälaen ja siellä Utsjoen. Matka näytti pitkältä, Suomi näytti pitkältä, päivä tuntui lyhyeltä. Ehtisinkö seuraavana päivänä kulkemaan Helsingistä Utsjoelle, maata pitkin matkustaen, ilman tämän kummempia suunnitelmia tai valmisteluja? Ei muuta kuin kokeilemaan!

Nappasin samantien liput VR:n sovelluksesta junaan välille Lahti-Tikkurila-Rovaniemi. Vuoroja oli useita päivässä mutta ainoastaan aamun ensimmäinen juna oli melkein suora, eli vaihto ainoastaan Tikkurilassa josta jatko sitten samalla kyydillä aina Rovaniemen päätepysäkille saakka. Ja sehän sopi mitä parhaiten, aamulla junat varmastikin juuri siivotut ja minulle jää hyvin aikaa yrittää saavuttaa Utsjoki ennen vuorokauden vaihtumista. Sijoitin myös ylimääräisen 17 euroa ja varasin itselleni paikan extra-luokasta, asia josta olin myöhemmin oikein tyytyväinen. Tämän jälkeen etsin ja löysin bussilipun Rovaniemeltä Ivaloon – Ivalosta Utsjoelle matka taittuisi sitten henkilöauton kyydissä.

Aamujuna Helsingistä Rovaniemelle

Koska asun Lahdessa, otin aamun alkajaisiksi seitsemältä junakyydin Tikkurilan asemalle. Tämä on onneksi nopea keikaus, alta tunnissa on asema jo kohdalla. Junien aikataulut eivät tietenkään aivan täysin aina kohtaa, joten Tikkurilassa oli aikaa nauttia iKaffen täyteinen aamukahvi asemalla ja ostaa hieman purtavaa junamatkan ajaksi. Sunnuntain ensimmäinen juna kohti pohjoista starttaa Tikkurilasta kello 8:42 ja kulkee siis suorana yhteytenä aina Rovaniemelle saakka. Kuinka helppoa! Ei tavaroiden pakkailua parin tunnin välein, ei odottelua, ei raiteiden vaihtoa, ei mitään häslinkiä – ja mikä tällä hetkellä ihaninta, näin ei myöskään tule paljoa kontakteja ihmisten kanssa. Raijaat itsesi istumaan, teet olosi mukavaksi ja nautit matkasta pääteasemalle saakka. Ei valittamista.

Extra-vaunu, kannattaako maksaa?

Kuten alussa mainitsinkin, maksoin mieluusti ylimääräiset 17 euroa siitä, että pääsin matkaamaan extra-vaunussa. Miksikö sitten? Useiden syiden vuoksi, joista ensimmäisenä mainittakoon kahvi. Ilmainen kahvi. Se nimittäin kuuluu tuossa vaunussa hintaan ja jo tämä maksoi päivän aikana itsensä takaisin tällaisella kahvikissalla! Myös vettä saa suljetuissa pikareissa niin paljon kuin haluaa, joten matkaan ei tarvitse lähteä painavien juomien kanssa. Normaalisti nämä juomat ovat olleet itsepalvelutyyliin junavaunun päädyssä mutta nyt korona-aikana juomat haettiin viereisestä ravintolavaunusta lippua näyttämällä. Tämä passasi minulle paremmin kuin hyvin, tulipahan lähdettyä aina hieman jaloittelemaan.

VR ravintolavaunu

Toinen ehdoton plussa tässä matkustusluokassa on tila. Väljyys. Rauhallisuus. Mitä olen näissä matkustanut niin kertaakaan en ole ollut vaunussa joka olisi koko matkan ajan tupaten täynnä. Lisäksi matkustajat eivät yleensä ole pikkulapsiperheitä, joten vaunussa vallitsee hiljaisuus (ei mitään lapsia vastaan mutta jos on mahdollista valita, en mene istumaan 9 tunniksi vaunuun jossa heitä on paljon. Lapset kun tarvitsevat mahdollisuuden jutella ja leikkiä tuollaisella matkalla eivätkä istua hiljaa hissukseen.) Tuona sunnuntaisena kesäpäivänä meitä oli koko reissun aikana kolme matkaajaa tässä vaunussa, ja ne kaksi muuta näyttivät nukkuvan oikeastaan koko matkan. Taattua hiljaisuutta siis!

Jos vielä yhden pointin tähän lisään on se se, että vähemmän matkustajia tietää myös vähemmän käyttäjiä vaunun wc-tilassa, eli se pysyy todennäköisesti siistinä matkan ajan, eikä tarvitse himmailla kahvin kanssa vessassakäynnin pelossa 😉 Aamujuna ainakin tällä kertaa tuli suoraan varikolta ja oli kaikin puolin ihanan siisti ja puhdas, ikkunoistakin kelpasi ohimeneviä maisemia ihastella kun niistä näkyi muutakin kuin likaviiruja. Kaikin puolin nappivalinta siis niin tämä vaunuluokka kuin myös matkustusajankohtakin!

Tämän jutun kuvituksena laadukkaita screenshotteja IG-storeista 😀

helsingistä utsjoelle

Jaksaako junassa istua?

Pelkäsin etukäteen pitkästyväni jo ennen Tamperetta, yleensä kun matkustaminen tuppaa olemaan sellainen välttämätön paha jo Lahdesta Tikkurilaankin – kuinka sitten Helsingistä Utsjoelle. Niinpä varauduin lataamalla StoryTeliin useita kirjoja, otin muutaman oikeankin kirjan mukaan, katsoin että läppärin ja puhelimen laturit ovat varmasti laukussa, ostin naposteltavaa, keksin kaikenlaista ajanvietettä jo etukäteen. Mutta kuinkas kävi? En koko matkan aikana ehtinyt läppäriä edes esiin ottaa, kirjaa luin junassa ehkä sata sivua ja tunnin verran kuuntelin äänikirjaa. Mitä sitten puuhasin tuon kahdeksan tunnin ajan? Nautin. Katselin ikkunasta ulos. Bongasin suuren hirven pellolla syömässä, joutsenparin pesässään, pari pupua ja paljon ihania maalaismaisemia. Olin. Eli summa summarum, todella hyvin jaksoi istua. Vaunu oli niitä vanhemman mallisia yksilöitä leveine nahkaistuimineen, eli yksi nainen sai siinä oikein mukavasti asentoja vaihdeltua ja lokoiltua kahden istuimen väljyydellä. Kahdeksan tuntia hujahti todella nopeasti ja niin se juna vain saapui Rovaniemelle ja oli aika vaihtaa kulkupeliä.

helsingistä utsjoelle
helsingistä utsjoelle

Bussilla Rovaniemeltä Ivaloon

Matkan toiseksi viimeinen siirtymä sujui bussin kyydissä. Todella harmitti kovasti, ettei junan raiteet Rovaniemeä pidemmälle kulje, olisin mieluusti siinä istuskellut aivan perille saakka. Bussi tuntui junan lokoisten oltavien jälkeen niin kovin ahtaalta, hankalalta ja pienipenkkiseltä. Kaipasin koko neljän tunnin ajan takaisin VR:n hellään ja tilavaan huomaan! Maisemissa ei toki nytkään ollut valittamista, oli hauska seurata kuinka puusto muuttui matalammaksi mitä pidemmälle matka eteni, välillä hidasteltiin tiellä kulkevien porojen vuoksi ja välillä pysähdyttiin päästämään ihmisiä pois kyydistä. Näin lomakohteita ja kyliä, teitä ja pientareita. Mutta neljä tuntia bussissa sujui kyllä, se myönnettäköön, huomattavasti hitaamman tuntuisesti kuin kahdeksan tuntia junassa. Mutta kaikki on ohitse jossain vaiheessa, niinkuin tämäkin bussi kaartoi lopulta Ivalon Matkahuollon pihaan ja tuli aika minun taas vaihtaa kulkuvälinettä.

Autokyydillä Ivalosta Utsjoelle

Saanko hieman puolueellisesti todeta, että kyllähän tämä viimeinen oli se paras matkaetappi? Mies odotti minua Ivalon Matkahuollon pihassa ja jatkoimme yhdessä loppumatkan. Hän ajoi, minä höpötin. Olen varmaan aika rasittavaa autoseuraa, kommentoin jokaista näkemääni puuta, koskea ja lampea. Mutta kun se kaikki oli niin kamalan kaunista! Olen käynyt Lapissa aiemmin vain keskitalvella ja nämä maisemat olivat nyt niin erilaiset, niin paljon enemmän mieleeni kuin parin metrin lumikinokset. Nyt aloin ymmärtää, miksi ihmiset Lappiin ihastuvat! Parituntinen ajomatka sujui nopeasti, parit porotkin onnistuin miehen avustuksella bongaamaan ja tuntia ennen vuorokauden päättymistä kurvasimme mökin pihaan. Lähes keskiöinen aurinko tervehti minua loistaen Teno-joen kimmeltävästä pinnasta, taustalla Norjan lumihuippuiset tunturit pitivät vahtia, kun otin ensi askeleitani Utsjoella. Itikat eivät muuten vielä olleet tässä vaiheessa heränneet, eli niitäkään ei tarvinnut siellä joenrannalla seistessä huitoa (vaikka toki Offia laukusta varmuuden vuoksi löytyikin.)

Helsingistä Utsjoelle päivässä – tehtävä suoritettu!

Minä tein sen, selvisin päivän aikana läpi Suomen, Helsingistä Utsjoelle, maata pitkin matkustaen! Kilometrejä tuolle reissulle kertyy likimain 1166 kilometriä ja ovelta ovelle aikaa sain kulumaan 14,5 tuntia. Aika mukavasti meni, etten sanoisi! Lähtisinkö uudelleen? No aivan takuuvarmasti! Erityisesti Helsingin ja Rovaniemen välinen junareissu oli todella kiva, ja aivan ehdottomasti sen haluan tehdä vielä uudelleenkin – ja aivan ehdottomasti tulen jatkossakin käyttämään extra-luokkaa vähänkin pidemmillä matkoilla. Bussimatka sen sijaan oli vähän pitkästyttävä, jos olisi mahdollista niin seuraavalla kerralla vuokraisin auton Rovaniemeltä ja ajaisin loppumatkan itse.

Käy katselemassa tuon reissupäivän tunnelmat mun Instagramista, laiton koko päivän kohokohtiin nimellä “Across Finland in a day”.

Maailma on sinun

Tänään monessa kodissa vietetään tunteikasta päivää. Lapsi, nuori tai nuori aikuinen on saanut todistuksensa, joku päättää alakoulun, toinen yläkoulun, yksi lukion, yksi valmistuu ammattiin. Kaikki yhtä arvokkaita, kaikki tämän hetkensä ansainneet. Virstanpylväät ovat tärkeitä elämässä, niitä on aina syytä juhlistaa – erityisesti aikana, jolloin kaikki tuntuu olevan päälaellaan. Tänä keväänä joka ikinen kouluvuoden taputellut on stipendin arvoinen, ei ole ollut helppoa heillä kellään elää tässä muuttuvassa, oudossa arjessa ja yrittää siinä koulusta suoriutua. Toivottavasti jokainen osaa olla myös tämän vuoksi itselleen armollinen jos tuntuu, ettei sitä omaa haluamaansa ole pystynyt saavuttamaan. Meillä, ja ennen kaikkea sinulla, on aikaa.

Muistelin aamulla omaa ylioppilasjuhlaani, sitä aamua ja niitä tunteita. Kun maailma oli meidän, ja me oltiin valmiita kohtaamaan maailma omien siipiemme kannattelemina. Suuria unelmia, suuria toiveita, hieman jännitystä ja kenties vähän pelkoakin. Intoa ainakin rutkasti. Ja mielessä ajatus siitä, kuinka tästä seuraavaksi lähdetään opiskelemaan se viimeinen rutistus, saadaan työpaikka, ollaan töissä ja jäädään sitten jonain päivänä ansaitulle eläkkeelle. Niinkuin vielä vanhempamme tekivät. Mutta maailma on muuttunut, asenteet, mahdollisuudet, normit ovat muuttuneet. Emme enää ajattele olevamme sen yhden ammatin pauloissa loppuikäämme, emme ajattele opintojen olevan ne yhdet ja ainoat, emme usko olevamme valmiit sen ensimmäisen tutkinnon suoritettuamme. Ja se on hyvä.

Miettikää, mikä paine ja stressi siinä on, kun yrittää nuorena, aikuistumisen ja itsenäistymisen sekamelskassa, vielä keksiä sen asian mitä haluaa tehdä koko loppuelämänsä ajan. Täysin kohtuuton ajatuskin, eikö? Huomattavasti parempi, armollisempi ja lempeämpi on ajatella niin, että ottaa sen ensimmäisen askelen, opiskelee ehkä sen ensimmäisen tutkinnon tai valmistuu siihen ensimmäiseen ammattiin – ja katsoo sitten mihin se elämä vie. Kenties kesken opintojen huomaat, että hei, tämähän ei ole yhtään sitä mitä haluan ja se on todellakin ok. On ok vaihtaa opintojen suuntaa, on ok huomata, että se mitä luuli haluavansa ei sitä olekaan. On ok vaikka valmistuminen viivästyisi kun elämä vie hetkeksi muualle. Maailma on aina muutoksessa, ei siis meidänkään tarvitse onneksi jämähtää paikoillemme. Meidän ei tarvitse tulla valmiiksi, mutta ei myöskään tarvitse ajatella että olemme muka jotenkin keskeneräisiä. Voimme aina opiskella lisää, voimme vaihtaa ammattia, voimme muuttaa elämäämme. Voimme muuttua. Mutta olemme aina kokonaisia ja juuri täydellisiä sellaisena kuin olemme, tutkinnolla tai ilman.

Tärkeämpää kuin mikään opiskelu tai titteli on aina nimittäin se, että opit tuntemaan itseäsi. Opit rakastamaan ja hyväksymään itsesi ja sen millainen olet. Opit olemaan itsellesi armollinen ja opit kestämään myös niitä elämässä eteen tulevia epävarmuuksia, huonoja hetkiä, vääriä päätöksiä ja pilalle menneitä suunnitelmia. Ja pääsemään niistä yli. Kasvatat resilienssiäsi ja kasvat ihmisenä. Teet päätöksiä sen perusteella mitä itse haluat ja koet sinulle hyväksi, elät omannäköistä elämääsi. Kunnioitat muita mutta et ole muiden ovimattona, rakastat toisia mutta rakastat itseäsi vielä enemmän. Kuuntelet neuvoja ja ohjeita mutta kuuntelet myös omaa sydäntäsi. Et vahingoita toisia mutta ennen kaikkea et vahingoita itseäsi, omaa sisintäsi, omia ajatuksiasi, omaa minuuttasi. Ennen kaikkea, avaa sydämesi rakkaudelle, toisten kunnioitukselle ja itsesi hyväksynnälle, näillä pääsee elämässä jo pitkälle. Sydämen sivistys avaa monia ovia.

Maailma on minun, maailma on sinun
Maailma on tehty meitä varten
Jokainen tänne jonkun jäljen jättää

Rakentavatko sanasi linnaa vai vallihautaa?

Nyt korona-aikaan on ollut meistä jokaisella ehkä aavistus entistä enemmän viettää aikaa sosiaalisessa mediassa. Itse olen ainakin huomannut, että esimerkiksi Twitterin käyttö (tai no, ainakin sen selailu) on omassa arjessa lisääntynyt huomattavasti. Samalla on päässyt seuraamaan, ikäänkuin aitiopaikalta, ihmisten keskinäistä kanssakäymistä silloin, kun välineenä ovat pelkät sanat, merkit ja hymiöt.

Liekö sitten tosiaan tämän omituisen, hieman ehkä pelottavankin, kevään vaikutusta mutta olen havainnut kielenkäytön selkeästi kärjistyneen tässä kevään edetessä. Mielipiteet terävöityvät siihen pisteeseen, jossa ne eivät enää ole keskustelevia eikä haastavia vaan loukkaavia ja satuttavia. Vastaukset kihisevät kiukkua, uudelleentwiittaukset vievät mukanaan usein tahallista väärinymmärrystä kun asioita irrotetaan viitekehyksistään. Asiasta ehkä raadollisin esimerkki oli nuoren ilmastoaktivistin kertomus siitä, kuinka aikuisten ihmisten taholta tapahtunut jatkuva mustamaalaus, haukkuminen, uhkailu ja kiihkoilu oli ajanut hänet loppuunpalamisen partaalle. Mikä meihin ihmisiin on mennyt?

Oletko miettinyt sanoja esimerkiksi työyhteisön sisällä? Kuinka helposti (ja usein niin kovin mukavasti) sitä kahvitauolla lähtee mukaan siihen “kuulitko jo siitä” -juoruiluun, jossa keskustelun kohteena saattaa olla esimerkiksi yhteinen työkaveri. Hyvin nopeasti porukkaan liittyy muitakin, vaihdetaan tietoja, mielipiteitä ja näkemyksiä asiasta joka on tai ei ole totta – sillä ei itse asiassa edes ole väliä vaan sillä, että me näin joka tapauksessa toimimme. Nuo pahat puheet ja sanat kulkevat eteenpäin ja vaikket ehkä sitä usko, monesti ne etenevät tuon kyseisen henkilön korviin – ja haluaisitko sinä olla hänen sijassaan tuolloin? Jos suljet hetkeksi nyt silmäsi ja kuvittelet itsesi syvän, synkeän vallihaudan pohjalle, vallihaudan johon ylhäältä käsin muut kurkistelevat ja sinulle naureskelevat, mitkä ovat fiiliksesi? Ei varmaan kovin hyvät.

Mitä jos seuraavalla kerralla kun törmäät ihmisiin, jotka juoruilemalla, julkisesti sosiaalisessa mediassa mollaamalla tai millä keinoin tahansa puhuvat tieten tahtoen pahaa toisesta, sinä olisitkin se joka vallihaudan sijaan rakentaisikin linnaa? Rakennat linnan jonka jykevät, sanoista muodostuneet muurit suojaavat tätä ihmistä. Ehkä voit kertoa, kuinka tämä henkilö on ahkera ja pidetty, kenties hän on mielestäsi tosi rohkea, osaa jotain mainiosti, on hyvä kuuntelija tai mitä vain positiivista. Kun puhut positiiviseen sävyyn uskoisin, että aika nopeasti muiden into negatiiviseen juoruiluun laantuu ja saattavatpa hetkeksi pysähtyä tuntemaan piston sydämessään. Ja mieti, miten huikealta tuntuu siitä ihmisestä silloin, kun nämä sanomasi asiat hänen korviinsa kantautuvat!

Sanat ovat siitä mahtava juttu, että niillä voi nopeasti tehdä muutoksen keskusteluun tai vaikkapa jonkun päivään – jopa elämään. Käytetään niitä siis niiden linnojen rakentamiseen vallihautojen sijaan – sillä sinne vallihautaan voi meistä jokainen vuorollaan joutua ja siellä ei ole kiva olla.

Kun koronaeristys ei muuttanutkaan juuri mitään

Follow my blog with Bloglovin

Tästä on nyt jotakuinkin seitsemän viikkoa siitä, kun viimeksi olen töissä saanut olla. Maaliskuun puolivälistä alkoivat ensin lennot vähentyä, tämän jälkeen oli itselläni viikon talviloma ja siitä suoraan alkoi lomautus. Ja lomautettuna (välissä tosin kuukauden kesäloma) olen nyt ainakin ensialkuun tuonne kesäkuun loppuun saakka. Eli otsikossa toki sen verran virhettä, että toki työnteon osalta kaikki on muuttunut hyvinkin oleellisesti. Mutta entä sitten se muu elämä, se, mikä jää työnteon ulkopuolelle?

Olen saanut huomata, että elän normaalistikin melkoisen karanteenimaista elämää. Aluksi, ensimmäiset pari viikkoa, sitä jotenkin eli mukana kaikessa tässä “mitä-tehdä-karanteenin-aikana” -touhuilussa, tuli kokeiltua jos jonkinmoisia reseptejä – yleensä useita per päivä. Tuli osallistuttua kaikenlaisille nettijumppatunneille, webinaareihin, instagettogethereihin, Zoom-meetingeihin, Team-kahveille ja ties minne. Elin hektisempää elämää kuin oikeastaan koskaan. Mutta pikkuhiljaa tuo meno omalta osaltani on laantunut, uunissa ei enää päivittäin kohoa leipomukset eikä uusien, houkuttelevien aterioiden tuoksu lehahtele kodissani. Olen palannut siihen omaan arkeeni.

Olen tajunnut, että ei, enhän minä koskaan muulloinkaan ole harrastanut baareissa, kahviloissa, ravintoloissa tai treffeillä käyntiä, en ole juossut kuntosalilla, zumbassa, pilateksessa ja sambassa. En ole opiskellut kolmea uutta kieltä, matematiikkaa, taloustieteitä tai sijoittamista. Enkä järjestänyt illanviettoja ystävien kesken. Miksi hitossa nyt noita asioita yritän siis väenvängällä elämääni tunkea? Sosiaaliset paineetko minut sai tuntemaan, että tässä nyt elämästä jää tämän lockdownin vuoksi paljonkin kokematta tänä keväänä, että kaikenlaista tulisi tehtyä jos vain saisi siihen luvan?

Kunnes vihdoin annoin itseni tajuta sen tärkeimmän seikan: ei ole pakko tuntea oloaan kahlituksi, eristetyksi tai yksinäiseksi nyt vain tämän ajanjakson vuoksi vaikka joku muu niin tuntee. Voin rehellisesti myöntää, että kyllä, juuri näin tylsää arkeni on ihan aina, vuoden ympäri, vuodesta toiseen. Nautin yksinolosta, en kaipaa ihmisten seuraa (no joo, siskon vauvaa haluaisin päästä jo rutistelemaan) ja ne muutamat tärkeät ihmiset elämässäni ja arjessani ovat jatkossakin aivan tarpeeksi. You know who you are. Mutta noin niinkuin muutoin, tämä on sitä minun ihan tavallista elämääni, pandemiaa tai ei. Toki tämä yksin kotona olo saa eri vivahteen silloin, kun sen välillä katkaisee visiitti Shanghaissa tai Ivalossa, ja sitä kaipaan kovasti. Nautin kyllä toisaalta taas suuresti nyt siitä, että voi elää normaalia päivärytmiä eikä pää ole jatkuvasti aikaerosta sekaisin! Kaikella on siis puolensa ja toivon toki, että pian taas töihin pääsisin palaamaan. Sitten osaa vielä enemmän tästä kotona nakottamisesta taas nauttia.

Eikä tämä pelkkää sohvalla makoilua ole, kyllä minä edelleen (pienemmässä määrin toki kun ne ekat viikot) opiskelen, lenkkeilen, leivon ruisleipiä ja osallistun webinaareihin – siksi, että haluan ja tekisin niin muutenkin, en siksi että tuntisin koronan vuoksi siihen paineita.

Ruisleivän juuri ja juuresta leipominen

ruisleivän juuri

Ruisleivän juuri on itseasiassa hyvinkin helppo valmistaa, ja kun kerran on juuren itselleen tehnyt, on tuoreen ruislimpun leipominen helppoa ja suht nopeaa. Ja mikä omasta mielestäni tässä on ehdoton etu on se, että ainakin tasan tarkkaan tiedät, mitä syöt – ja voit säädellä leipään tulevan suolan määrää juuri itsellesi sopivaksi. Ennen vanhaan varmastikin jokaisella talolla oli se oma taikinajuuri, vuosikymmenet mukana kulkenut, ja josta sitten tarvittaessa herkulliset leivät pyöräytettiin. Onpa vieläkin niitä onnekkaita jotka ovat vaikkapa isovanhemmiltaan juuren perineet ja siitä saavat edelleen leipänsä tehdä. Sillä yksi juju ruisleivän juuressa on: mitä enemmän sitä käyttää sitä herkullisemmaksi se leivän tekee.

Aikoinaan juuri säilytettiin kätevästi taikinatiinussa (niitä näköjään myydään nykyäänkin vielä), sinne vain jätettiin osa taikinasta kuivumaan. Nykyään monet säilyttävät juurta jääkaapissa ja pakkasessa, mutta edelleen pitkäikäisin säilytystapa on juuren kuivaaminen huoneenlämmössä. Minkä tavan sitten valitsetkin ei sillä väliä, ainoastaan on muistettava aina juurta ottaa talteen ennen leipien pellille laittoa.

Ohjeissa ensin varsinaisen juuren valmistus. Kakkosvaiheessa lähdetään siitä olettamuksesta, että sinulla on jo oma ruisleivän juuri valmiina, joko tämä tällä kertaa itse tehty tai sitten jo vanhempi.

Ruisleivän juuri

Itse en ole koskaan punnitsemalla leiponut vaan mitannut ruokalusikalla tai desimitalla, joten ohjeet noudattavat tätä. Ja mikäli juuresi ei tunnu lähtevän heräämään, anna sille vähän ohjetta pidempi aika siihen. Monesti jos asuntosi on kovin viileä, voi auttaa jos laitat juuripurkin uuniin jossa pelkästään valo päällä, silloin siellä on hieman lämpöä.

Päivä 1.

  • 3 rkl haaleaa vettä
  • 3 rkl luomu ruisjauhoja

Sekoita vesi ja jauhot ja laita puhtaaseen purkkiin, kansi tai kelmu löyhästi päälle ja jätä heräilemään. Katso, että juuri saa hieman ilmaa eli ettei purkki ole tiukasti kiinni. Laita purkki mahdollisimman lämpimään paikkaan.

Päivä 2.

Odottele rauhassa.

Päivä 3.

  • 2 rkl haaleaa vettä
  • 2 rkl luomu ruisjauhoja

Sekoita jauho ja vedet juureen niin, että se saa samalla hieman ilmaa eli voit kevyesti vispata. Sulje purkki taas hyvin kevyesti ja laita takaisin tekeytymään.

Päivä 4.

Juuren pitäisi nyt olla kuplivaa ja happaman tuoksuista. Mikäli näin ei ole, anna juuren heräillä vielä huomiseen. Kun juuri kuplii, on se valmis leivontaan. Eli nyt sinulla on ruisleivän juuri käytössäsi! Jatkossa leivän leivonta alkaa siis seuraavan ohjeen mukaisesti.

Ruisleivän leipominen juuresta

Päivä 1.

Lisää juureen

  • 2 dl kädenlämpöistä vettä
  • 2 dl luomu ruisjauhoja

Vispaa kevyesti sekaisin niin, että taikina on löysä velli. Peitä löyhästi kelmulla ja laita lämpimään, esimerkiksi uuniin jossa vain valo päällä tai jääkaapin päälle.

Päivä 2 – leivontapäivä!

Nyt taikinan pitäisi kuplia ja tuoksua miedosti happamalle. Lisää siihen

  • 6 dl kädenlämpöistä vettä
  • 0,5 – 1 rkl suolaa
  • 1,5 – 1,8 l (noin) ruisjauhoja

Sekoita jauhot taikinaan pikkuhiljaa. Riippuu aina jauholaadusta ja esimerkiksi ilmankosteudesta, paljon jauhoja leipään lopulta menee. Näppituntuma on paras tuntuma! Taikinaa vaivataan käsin kymmenisen minuuttia (koneella riittää puolet vähemmän) ja kannattaa muistaa, ettei taikinasta tule sellaista kimmoisaa kuin vaikkapa pullataikinasta, vaan se on enemmänkin tahmeaa sillä siinähän on vain jauhoja ja vettä. Taikina saa olla aika kiinteää, ettei leivät löpsähdä pellillä.

Kun taikina on valmis, laita se liinalla peitettynä kohoamaan 3-6 tunniksi. Taikinan pitäisi nousta lähes kaksinkertaiseksi. Ensimmäisellä kerralla uudesta juuresta leipoessa taikina ei yleensä nouse niin hyvin, mutta kun leivot muutaman kerran juurellasi, alkaa se nousta jo aivan eri tavalla!

Kun taikina on kohonnut, kippaa se jauhotetulle pöydälle, vaivaa hieman ja jaa kahtia.

HUOM! Ota tässä vaiheessa talteen ruisleivän juuri, eli noin desin verran taikinaa!

Pyörittele kahdeksi palloksi ja laita pellille leivinpaperin päälle kohoamaan. Mikäli haluat, voit ripotella ensin leivinpaperille merisuolaa, se antaa pohjalle kivan maun. (Kiitos kollegalle tästä vinkistä – aiemmin arinauunissa suolalla estettiin leivän tarttuminen kiinni arinaan).

Anna leipien kohota jälleen lämpimässä paikassa pari-kolme tuntia. Kun kohoamisaikaa on tunti jäljellä, on hyvä laittaa uuni kuumenemaan. Leivät tykkäävät paistua kunnolla lämmenneessä uunissa! Pistele leipien pinta haarukalla ennen paistoa. Kun laitat leivät uuniin, laita uunin pohjalle uuninkestävä kippo jossa on vettä, näin leivän kuoresta tulee rapeampi.

Paista limppuja seuraavasti:

  • 225 asteessa 20-25 minuuttia, jonka jälkeen
  • 180 asteessa vähintään 40 minuuttia.

Omassa uunissani limpun paistoon menee reilusti tuota kauemmin, yleensä 180 asteessa saa olla sen puolitoista tuntia. Limpun kypsyyden voi tarkistaa kopauttamalla sen pohjaa: kypsä limppu kumisee ja tuntuu kevyehköltä.

Kun leivät ovat kypsiä anna niiden jäähtyä leivinliinan alla. Itse yleensä pakastan toisen limpun ja toisen säilytän leivinliinaan käärittynä. Muovipussi tekee limpusta mielestäni sellaisen litsukan.

Ei siis muuta kuin juurta kasvattelemaan ja tuoreesta ruisleivästä nauttimaan!

Netflix-suositukset x 5 – dokkarit, sarjat ja leffat

Onkohan meillä koskaan ollut enemmän aikaa perehtyä Netfixin tarjontaan kuin nyt? Jos siellä on joku muukin kenen on vaikea valita uutta katsottavaa, kokosin tähän nyt mun tämänhetkiset Netflix-suositukset – viisi sarjaa, dokumenttia ja leffaa jotka olen tässä lockdownin aikana katsonut joko ensimmäistä tai sitten, kröhöm, toista kertaa. Leffojen listaaminen muuten todella hankalaa, en yleensä koskaan katso niitä. Voiko sanoa inhoavansa leffoja? No voi. En yleisesti ottaen tykkää. Ne ovat pitkiä ja blah. Pitäydyn jatkossakin siis sarjoissa ja dokkareissa, eivät kestä liian kauaa per jakso – mutta niitä jaksoja jaksan kyllä sitten katsoa vaikka päivän putkeen…

Ensiksi täytynee kertoa, millaisista sarjoista pidän tai en pidä, niin tiedät kannattaako näitä vinkkejä kokeilla. En pidä oikeastaan lainkaan liiasta jännityksestä, rikoksista tai väkivallasta, en jaksa vapaa-aikaani tällaisten parissa käyttää. En ole koskaan myöskään katsonut Game of Thronesia, ei vain pienimmissäkään määrin kiinnosta. Pidän sen sijaan sarjoista joista tulee hyvä mieli, joissa ei tapahdu hirveästi ja joissa ikään kuin vain elellään sitä elämää – monen mielestä siis ne maailman tylsimmät sarjat ovat juuri niitä joiden pariin hakeudun. Tykkään myös hieman erilaisimmista jutuista, yliluonnollisuus on ok jos se tehdään huumorilla – kuten The Good Place.

Mutta tässä siis joitain tällä hetkellä Netflixin tarjonnasta löytyviä ohjelmia joista olen tykännyt, syystä tai toisesta.

Dokumentit

Morgan Freeman: Monet jumalat

Minimalism

What the Health

Rotten

Kohtalon tyttäret

Luontodokumentit

A Plastic Ocean

Valolla kirjoitettu

Katoavaa korallia etsimässä

Mission Blue

Terra

Sarjat

Unorthodox

The Crown

The Good Place

Chesapeake Shores

Virgin River

Reality

The Circle: Brazil

Kotihotellikisa

Loma-asunnot loistokuntoon

Huippumaskeeraja haussa

Asunto ilman lainaa

Leffat

Herkullinen elämä

Grace of Monaco

Eat, Pray, Love

Mamma Mia 1 & 2

Sense and Sensibility

Seuraavana listalla

Shtisel

Ja mitä muuta? Ehdota mulle katsottavaa!!